Hyviä arvauksia tai suorastaan vaarallisia kokeiluja – keskiajalla luonnonlääkintä oli ainoa vaihtoehto

Kun nykyajan ihmisen päätä särkee, hyttysenpisto kutittaa tai haava tulehtuu, kaikkeen on olemassa lääke, ja tarkemmin sanottuna synteettinen lääke.

Ihmiskunnan historiassa synteettiset, eli teollisesti valmistetut, lääkkeet ovat kuitenkin uusi ilmiö.

Kaikenlaisia vaivoja ja vitsauksia on kyllä lääkitty ammoisista ajoista alkaen, mutta pitkälle 1800-luvulle asti kaikki lääkitsemiseen käytetyt aineet haettiin luonnosta, ja myöhemminkin luonnonlääkkeitä käytettiin synteettisten lääkkeiden rinnalla.

Monia alun alkaen luonnosta peräisin olevia lääkeaineita valmistetaan nykyään synteettisesti, jotta lääkkeestä saadaan mahdollisimman puhdasta. Tässä jutussa luonnonlääkkeellä siis tarkoitetaan luonnosta kerättyä ja lääkkeenä käytettyä ainetta.

Monesti ruoka ja lääke sisälsivät kuitenkin samoja luonnonantimia, kertoo Jyväskylän yliopiston yleisen historian dosentti Susanna Niiranen. Hän on perehtynyt erityisesti keskiajan Euroopan käsityksiin lääkinnästä.

”Kasvikunnan tuotteita käytettiin yhtä lailla ruokana kuin lääkkeenä”, Niiranen kertoo.

Keskiajalla ravinto nähtiin osana terveysajattelua. Se oli puolestaan melkoisen monimutkainen vyyhti, joka sisälsi muun muassa antiikin ajalta periytyvän humoraaliteorian ja ajatuksia ihmiskehon tasapainosta.

Monimutkaisessa kokonaisuudessa ihmiskehon toimintaan vaikuttivat esimerkiksi ilma, lepo, liikunta, eritteet, mielenliikkeet, ruoka ja juoma.

Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoitti, että tietyntyyppisille ihmisille suositeltiin tietynlaista ruokavaliota: viluisille vanhuksille lämmintä suuhunpantavaa, kuumapäisille nuorille miehille puolestaan viilentävää ravintoa.

Kaiken tarkoituksena oli pyrkiä kohti kehon hienovaraisesti viritettyä tasapainoa.

”Järjestelmä oli niin monimutkainen, että sen avulla pystyttiin selittämään myös virheet. Aina oli mahdollista sanoa, että tasapainoa ei ole vielä saavutettu tai pystytty saavuttamaan”, Niiranen kuvailee.

Keskiaikaiset lääkereseptikokoelmat sisältävät ohjeita hyvinkin tutunkuuloisiin vaivoihin, kuten kuumeeseen, hammassärkyyn, iho-ongelmiin ja unettomuuteen.

Tällaiset kokoelmat pohjasivat antiikin ajan tietämykseen, ja keskiajalla ne levisivät hieman päivitettyinä versioina Etelä- ja Keski-Euroopasta jopa kauas Pohjolaan, erityisesti yliopistolaitoksen ja kirkon välityksellä.

Uusia vaikutteita haettiin arabimaailmasta. Lopputuloksena oli yhdistelmä vuosisatoja vanhaa perimätietoa yhdistettynä paikalliseen ja muualta lainattuun tietämykseen ja erilaisiin kokeiluihin.

Pohjois-Euroopassa birgittalaisluostarit olivat tunnettuja kirjojen kopioinnista. Luostarien puutarhoissa kasvatettiin monenlaisia kasveja sekä luostarin omiin tarpeisiin että myyntiin. Itse asiassa ensimmäinen nykyiseen Suomeen liittyvä lääkinnällinen teos on Naantalin luostarin yrttikirja 1440-luvulta.

”Eräänlaisesta luostarin portti -lääketieteestäkin voidaan puhua, sillä luostarit tarjosivat usein pientä maksua vastaan tai jopa ilmaiseksi neuvoja ja rohtoja vaivoihin”, Niiranen kertoo.

Tietenkin erilaiset opit ja ohjeet levisivät myös epävirallisia reittejä kauppiaiden, opiskelijoiden ja sotilaiden mukana, sillä edes kirkon lonkerot eivät ulottuneet kaikkialle. Itä-Suomessa oli laajoja alueita, joihin ei vielä keskiajalla saatu yliopistokoulutuksen saanutta pappia. Tällöin pärjättiin paikallisella tietämyksellä.

Vaikka niin kutsuttu lääke olisikin ollut nykytietämyksen valossa täyttä humpuukia, erilaisten kasvien keräämisellä, keittämisellä, kuivaamisella ja jauhamisella oli kuitenkin sellainen vaikutus, että ihminen koki tekevänsä oman tai läheisen terveyden eteen jotain hyödyllistä.

Nykyajan näkökulmasta tuntuu hurjalta, että keskiajalla lääkäreitä oli harvassa, lähinnä kaupungeissa, ja heidän tietämyksensä perustui parhaimmillaankin hyviin arvauksiin.

”Ei kotikonstein ja luonnonantimilla hoitaminen ollut valinta, vaan ainoa vaihtoehto. Piti kokeilla kaikenlaista, ja joskus osuttiin oikeaankin”, Niiranen kuvailee.

Hoitomenetelmät kuulostavat nykytietämyksen valossa usein hyödyttömiltä, huvittavilta tai jopa vaarallisilta. Esimerkiksi mielenterveyden ongelmia saatettiin lääkitä ajamalla pää kaljuksi ja käärimällä päänahkaa vasten sinappikääre.

Imikkä-nimisen kasvin puolestaan ajateltiin muistuttavan keuhkoja niin paljon, että kasvia käytettiin keuhkovaivojen paranteluun. Ihmisen ulosteesta kuivattua jauhetta puolestaan saatettiin käyttää silmävaivoihin.

Apteekkareilla saattoi olla grammantarkat ainesosaluettelot monenlaisiin resepteihin, mutta kansan parissa määrät olivat yleensä hyvin summittaisia. Lääkkeen ja myrkyn ero olikin usein hiuksenhieno.

Koska lääkinnässä oli kuitenkin kyse sukupolvien aikana kertyneestä tiedosta, osa lääkkeenä käytetyistä kasveista sisälsi oikeastikin vaikuttavia ainesosia.

Esimerkiksi kehäkukkaa ja kamomillaa käytetään edelleen vatsan, ihon ja mielen rauhoittamiseen, aloe veraa ihopulmiin ja hunajaa yskään.

Myös oopiumin kipua lievittävä vaikutus tunnettiin – joskin aine on myös huumaava ja riippuvuutta aiheuttava.

Niiranen kuitenkin painottaa, että vaikka joskus keskiaikainen, kokemusperäinen tieto osui oikeille teille, ei keskiaikaista lääkintää pidä missään nimessä kokeilla sellaisenaan.

”Osa oli kuitenkin uskomuksiin perustuvaa ja suorastaan vaarallista.”