Täydellinen välipala auttoi jaksamaan viime hetken jouluostoskarusellin

Kaksi päivää ennen jouluaattoa olin päättänyt lähteä viime hetken lahjaostoksille Helsingin keskustan tavarataloon. Tarvoin ihmisvilinässä räntäsohjon keskellä, ja kasvava näläntunne väänsi vatsaani.

Muuan puiston reunassa seisoi kioski, josta ostin nälkääni – kaksi täydellistä perunapiirakkaa.

Ensi puraisulla niiden rukiinen kuori rouskahti hampaissa miellyttävästi. Piirakat sulkivat sisäänsä perunasoseen, jossa oli juuri sopivasti pehmeitä perunanpaloja, suolaa ja voita.

Rännänsekaista lunta putoili hiljakseen, kun mutustelin piirakkaa. Minut valtasi lämmin onnen tunne. Hidastin askeleitani.

Nälän väistyminen toi mukanaan toista tuntia kestäneen, suorastaan kosmisen tyytyväisyyden. Sen voimalla kuljin tyynesti läpi joulukiireiden tehosekoittimen.

Tuo kerta on jäänyt mieleeni erityisen hyvin. Vastaava onnen tunne kuitenkin valtaa minut usein silloin, kun saan oikein nälissäni ruokaa eteeni.

Olen kokenut vastaavaa onnea muovisessa toripöydässä mustamakkaralautanen edessäni, pitkän illan päätteeksi pasta-annoksen äärellä tai pihatalkoiden tauolla kahvia ja voileipää nauttien.

Nälkäisenä on toisaalta helppo tehdä se virhe, että ruokaa lapioi suuhunsa niin nopeasti kuin pystyy.

Siihenkin tilanteeseen olen ajoittain päätynyt, mutta hotkiminen ei jätä juurikaan muistoja. Korkeintaan mieleen palaa se epämiellyttävä olo, kun liian nopea syöminen kostautuu nikotteluna ja tahtia on pakko hidastaa.

Siksi koetankin nykyisin syödä myös nälkäisenä hitaasti ja harkiten. Nälän sanotaan olevan paras mauste, joten miksi siitä ei ottaisi kaikkea irti.

Jokainen suupala tuntuu pakottavan tarpeen tyydyttämiseltä. Silloin jokainen suupala myös antaa yhä kasvavan tyytyväisyyden tunteen.

Nälkä on parhaimmillaan mitä hienoin lupaus.