Kello viiden tee on vinkeä instituutio, englantilaisen aamiaisen vastinpari monessakin mielessä. Rasvainen aamiainen on ikiaikainen brittiläinen traditio.
Eikä pelkästään brittiläinen: myös Pohjois-Euroopassa kylmissä ja raskaissa töissä varhaisaamun ateria oli nopeasti muisto vain. Kello yhdeksän aikaan monet olivat jo tehneet töitä monta tuntia ja pekoni ja munat tulivat tarpeeseen.
Kello viiden tee sen sijaan on peräisin ”vasta” 1800-luvulta. Yläluokkien tapa syödä illallista myöhään, kahdeksan aikaan illalla, yllytti Bedfordin herttuattaren Annan nälkää lounaan jäljiltä. Hän kehitti ratkaisuksi iltapäivän teehetken, johon kuuluu voileipiä ja kakkua. Anna otti aterian tavaksi ja alkoi kutsua sille ystäviään seuraksi.
Kun englantilainen aamiainen vastaa työnaisen tarpeisiin, iltapäivän teehen liittyi alusta asti runsaasti hienostelua. Voileivät ovat siroja ja kevyitä, kurkkuvoileipä on klassikko. Kakkuja on monia, ja niitä koristellaan ja kehitellään antaumuksella. Kauniit kupit ja kattaus sekä seurustelu kuuluvat myös asiaan.
Useista vanhoista lastenkirjoista käy selväksi, kuinka lasten ja aikuisten rytmi Britanniassa eriytyi juuri viktoriaanisella ajalla, 1800-luvun lopussa. Silloin iltapäivätee muodostui lasten pääateriaksi. Aikuisten syödessä päivällistä he korkeintaan tervehtivät lapsia yöasuissaan.
Pohjois-Englannissa päivällistä kutsutaan teeksi, koska sen kanssa juodaan teetä. Tavallisesti tarjolla on kuitenkin rehellisiä perinneruokia, kuten patoja, makkaroita tai miksei vaikkapa currya, jonka historia on Britanniassa jo pitkä.