Luovuin pinnoitetuista pannuista – ja se teki minusta paremman kokin ja ihmisen

Lensin pesästä 13 vuotta sitten. Sittemmin viidessä eri asunnossa ovat mukanani kulkeneet sama televisio, parivuode, imuri ja astiasto.

On ihanaa, kun joku tavara kestää aikaa.

Paistinpannuja ostin ensimmäisen kymmenen vuoden aikana neljä tai viisi. Kaikki olivat pinnoitettuja ja lyhytikäisiä. Ahkerassa käytössä pinta kestää vain aikansa.

Naarmuuntunut tai väriä vaihtanut pannu kuuluukin hävittää. Lämmitettävä ruoanlaittoväline on valeltu myrkyllisillä yhdisteillä, jotka liiasta lämmittämisestä tai tiskaamisen naarmuista saattavat vuotaa ruokaan.

Vaikka pannu kestää vain pari kesää, tarttumattomat kemikaalit sen pinnassa ovat ikuisia.

Lopulta ymmärsin muuttaa jotain. Ostin ruostumattomasta teräksestä prässätyn paistinpannun, enkä yhteisten vuosiemme jälkeen voisi olla onnellisempi.

Alkuvaikeuksia toki oli. Tottumus käski kaataa tilkan vettä vielä kylmään kasariin ja sulloa kanaviilokki heti perään. Katastrofi.

Vaan lopulta aika ja aksentilla puhuva Youtube-kokki opettivat oikeille tavoille: tyhjä pannu lämpimäksi, öljyä pannuun, rasva kuumaksi ja ruoka päälle. Viimeinen ohje on antaa sen ruoan olla!

Varsinkaan lihaa tai kalaa ei pidä kärsimättömänä sörkkiä. Paistopala irtoaa sopivan lämpöisestä pannusta hetken kuluttua itsestään.

Lämpötilan opettelussa alkuun auttaa vesitilkka: teelusikallinen vettä haihtuu vielä liian kylmältä pannulta kuin kiukaalta. Oikeassa lämmössä vesi jää lasin tai elohopean näköisenä helmenä kiertämään pannua.

Opettelun jälkeen teräksellä paistuvat letut ja kananmunatkin. Pohjaan jää joskus vain väriä, toisinaan enemmän, harvoin epäonnistuessa puoli ruokaa. Kaiken saa onneksi huoletta tiskata vaikka teräsvillalla.

Pannu näyttää yhä kuin uudelta ja jokainen paistopinta ravintolatasoiselta. Mikä parasta, uutta kemikaalipannua ei tarvitse ostaa enää koskaan.