Ruuan arvo on muutakin kuin hinta – ruuan voi muuntaa jopa velaksi ja ihmissuhteiden edistäjäksi

Mitä tulee mieleen sanoista ”ruuan arvo”? Todennäköisesti ruuan sisältämät ravintoarvot tai ruuan rahallinen arvo, eli hinta.

Nämä eivät suinkaan ole ruuan ainoat arvot, kertoo sosiaali- ja kulttuuriantropologian yliopistotutkija Matti Eräsaari Helsingin yliopistosta.

Ruualla on esimerkiksi sosiaalista arvoa, mutta se edellyttää, että ryhmän jäsenet jakavat arvosta saman käsityksen.

Jos esimerkiksi haluaa tehdä vieraisiinsa vaikutuksen tarjoamalla eksoottista kilpikonnaa, kannattaa olla varma siitä, että vieraidenkin mielestä kilpikonna on poikkeuksellisen hienoa syötävää.

Onpa ruualla arvoa myös velan muotona.

Kuvitellaan esimerkiksi, että kotitarveviljelijä kasvattaa enemmän perunoita kuin itse tarvitsee, mutta hän ei voi tai halua myydä ylimääräistä satoaan ennen kuin ne pilaantuvat. Silloin hän voi muuntaa niiden ravintoarvon kiitollisuudenvelaksi antamalla ylimääräiset naapurilleen.

”Tyynellämerellä tunnetaan myös tapauksia, joissa tarkoituksena on antaa enemmän kuin vastapuoli voi antaa takaisin niin, että velka muuttuu häpeäksi”, Eräsaari kuvailee.

Eräsaaren mukaan nyhtökauran kaltaiset prosessoidut elintarvikkeet edustavat Suomelle tunnusomaista ajatusta ruoasta.

”Puheessa fetisoidaan suomalaisten luontosuhdetta, mutta ruokakaupassa näkee, että Suomi on esikäsiteltyjen elintarvikkeiden luvattu maa.”

Ruokaan suhtaudutaan hänen mukaansa Suomessa jonkinlaisella insinöörimäisellä alavireellä, jossa paras mahdollinen ruoka täyttää yhteiskunnan vaatimukset lautasmallista ympäristö- ja ravintoarvoihin, kun taas ruoalla prameilu nähdään usein suorastaan arveluttavana.

”Esimerkiksi Italiassa parhaana ruokana pidetään ruokaa, joka on valmistettu parhaista raaka-aineista. Arvon lähtökohta on siis aivan eri”, Eräsaari pohtii.

Ruualla on arvonsa myös huolenpidon muotona ja ihmissuhteiden edistäjänä, Eräsaari kertoo. Hän on päässyt kokemaan tämän itse Fidžillä, Tyynenmeren saarivaltiossa, jossa hän on tehnyt tutkimukseensa liittyvää kenttätyötä vuosien ajan.

Fidžillä ”kunnon ruoka” on raskasta ja täyttävää. Ihminen, joka poistuu ruokapöydästä tuntien olonsa raskaaksi, kokee siis huolenpidon ruumiillisena olotilana, ja laihuus voidaan jopa tulkita huolenpidon puutteeksi.

Myös raskaana olevien naisten ruokavalioon liittyy Tyynellämerellä erilaisia ruokakieltoja, jotka saattavat kieltää odottavalta äidiltä esimerkiksi petoeläinten lihan, syvänmeren kalat tai tietyt juureslajikkeet.

Länsimaisesta näkökulmasta voi olla helppoa kuitata tällaiset ruokatabut jonain kaukaisten kulttuurien juttuna, mutta Eräsaari huomauttaa, että vastaava ilmiö elää ja voi hyvin myös suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa.

Eräsaari kehottaa pohtimaan, miksi neuvolassa annetaan sivutolkulla ohjeita raskaana olevan ja pikkulapsen ruokavaliosta. Raskaana olevan ei haluta syövän petokaloja ja ulkomaisia marjoja, mutta syyksi kerrotaan elohopeamäärät ja norovirusriski.

Herkässä iässä olevan lapsen halutaan syövän perunaa ja jauhelihaa, joilla aiemmatkin sukupolvet on saatu kasvatettua.

”Kiellot perustellaan meillä terveydenhuollon, eikä uskonnon kielellä, mutta lopputulos on hätkähdyttävän samankaltainen”, Eräsaari muotoilee.