Eräs pikkulapsi toi muutama vuosi sitten minulle lautasen, jossa oli munkki, veitsi ja haarukka. Ipanan hienomotoriikka ei vielä riittänyt veitsen käyttöön, joten hän pyysi apua munkin pilkkomiseen, jotta voisi syödä munkinpalat haarukalla ilman pelkoa sormien tahmaantumisesta rasvaan ja sokeriin.
Kun munkkirinkilä oli muuttunut kuutiosenttimetrin kokoisiksi suupaloiksi, lapsi mutusti palat mielellään.
Kysymys kuuluu, enkö minä aikuisena patistanut häntä syömään munkkia perinteisellä tavalla, eli rasvaa tirisevin sormin? Vastaus kuuluu, että en. Mielestäni munkin haarukointi oli kolmivuotiaalta oikein fiksu veto.
Suhtauduin nimittäin jo ennen koronaa pedantisti käsihygieniaan. Ennen viime vuotta tämä johti etenkin ulkomailla usein huvittaviin tilanteisiin, sillä jokaista evästuokiota varten minulla oli aina mukana käsidesiä ja ruokailuvälineitä.
Välillä käsidesihöyryt herättivät kulmien kohottelua erityisesti, jos satuin syömään eväitä joukkoliikennevälineessä. Alkoholin annostelu käsille ei vielä toissa vuonna ollut tuttua ihan kaikkialla maailmassa.
Yksi ruokailuvälineisiin liittyvä, huvittava tilanne sattui Etelä-Korean Soulissa. Olin ostanut valmiiksi pilkottuja hedelmälohkoja ja poimin niitä kiposta yksi kerrallaan syömäpuikoilla.
Keski-ikäinen, alankomaalaiseksi esittäytynyt nainen istuutui samalle puistonpenkille pyysi minua opettamaan syömäpuikkojen käyttöä. Annoin aiheesta oppitunnin, vaikka Soulissa olisi ollut tarjolla miljoonia minua parempia syömäpuikkojen käytön ammattilaisia.
Korona on muuttanut ihmisten käsihygieniakäsitystä melkoisesti. Kunhan korona-aika joskus on ohi, käsidesiputelini ja ruokailuvälinesettini tuskin herättää enää hämmennystä missään maassa.
Keski-ikäinen, alankomaalaiseksi esittäytynyt nainen istuutui samalle puistonpenkille pyysi minua opettamaan syömäpuikkojen käyttöä.