
Ruokaa syödään, koska ihmiskeho tarvitsee sitä polttoaineekseen. Vai onko näin?
Syyt ruuan syömiseen ovat itse asiassa paljon monimutkaisemmat, kertoo sosiaaliantropologi Katja Uusihakala Helsingin yliopistosta.
”Jos ruoka olisi vain polttoainetta, ihmiset söisivät kaikkea syötäväksi kelpaavaa, kuten muurahaisia, mikä ei kuitenkaan täällä Suomessa ole tapana.”
Ruoka onkin antropologiassa eli ihmistutkimuksessa monimutkainen ilmiö, jossa riittää ammennettavaa, Uusihakala kuvailee.
Ensinnäkin ruualla ilmaistaan itseä ja luodaan sosiaalisia ryhmiä. Yksi valitsee kaupassa kaurajuoman, koska haluaa sen avulla ilmentää ekologista elämäntapaa ja kuulua samalla tavalla ajattelevien ryhmään. Toinen taas saattaa pitää kaurajuoman mausta, mutta lorauttaa kahvikuppiinsa maitoa, sillä ei halua leimautua viherpiipertäjäksi.
Ruoka on myös tapa ilmaista tiettyyn asemaan tai sosiaaliluokkaan liittyvää makua. On vaikea kuvitella tilannetta, että aivan sattumanvaraisen henkilön lautasella olisi hanhenmaksaa ja lasissa vuosikertaviiniä, vaan kumpikin linkittyy vahvasti tiettyyn luokka-asemaan.
Ruoka on myös tapa rakentaa ja tuottaa sukulais- ja hoivasuhteita, Uusihakala kertoo.
Yhdessä syöminen liittyy kaikkein läheisimpiin ihmissuhteisiin ja intiimeimpiin hoivasuhteisiin. Pikkuvauva ei selviäisi ilman ruokkimista, kuten ei myöskään muistisairas vanhus. Ja onpa yhteisen kakkupalan jakaminen rakastavaisille tapa osoittaa läheisyyttä.
Ruuat itsessään voivat olla myös vahvoja kulttuurisia symboleja. Ajatellaan vaikka ruisleipää ja sitä, millaisia mielikuvia se useissa suomalaisissa herättää.
Suomalaiset yhdistävät erityisesti ruisleipään, tai ylipäätään rukiiseen, yleensä sellaisia laatusanoja kuin aito, puhdas tai juureva, Uusihakala mainitsee.
”Useinhan ulkosuomalaiset kaipaavat nimenomaan ruisleipää, ja samalla ehkä myös siihen yhdistettäviä arvoja.”
Ruisleipä on osa laajempaa kokonaisuutta, jossa leipä nähdään ruuan synonyyminä, Uusihakala kertoo. Kansanperinne vilisee leipää merkitsemässä ruokaa: sanomme, että leipä miehen tiellä pitää ja haluamme päästä leivän syrjään kiinni.
Leivän kulttuurista merkitystä voidaan etsiä kristinuskosta. Jeesus monistaa leipää ja kalaa ja nauttii viimeisellä ateriallaan leipää, ja tarjotaanpa nykyäänkin ehtoollisella öylätiksi kutsuttua leipää.
Jos suomalaista ruokakulttuuria pitäisi tarkastella ulkopuolisen silmin, Uusihakalan mukaan se todennäköisesti näyttäytyisi suhteellisen yhtenäisenä, mutta uudelle avoimena ja teknologisia innovaatioita arvostavana.
Suomalaisen ruokakulttuurin yhtenäisyyden eräänlaisena kruununjalokivenä voidaan ajatella suomalaista joulupöytää. Nekin, jotka haluavat vältellä kinkkuja ja lanttulaatikkoa, tekevät todennäköisesti uudenlaisen joulupöytänsä suhteessa olemassa olevaan traditioon: lanttulaatikon sijaan tarjolle laitetaan bataattilaatikkoa ja kinkku korvataan kinkkua muistuttavalla seitanvalmisteella.
Uusihakala huomauttaa myös, että suomalaisessa ruokakulttuurissa ollaan hyvinkin avoimia ottamaan vaikutteita muualta. Tämä on helppo havaita katsomalla ravintolatarjontaa tai minkä tahansa ruokakaupan hyllyjä.
”Ero on melkoinen verrattuna esimerkiksi Ranskaan tai Italiaan, jossa ruokakulttuuri tarkoittaa nimenomaan niitä omia perinteitä.”
Suomalaisen ruokakulttuurin innovatiivisuus näkyy Uusihakalan mukaan esimerkiksi lukuisina liha- ja maitotuotteita korvaavina valmisteina, joita viime vuosina on putkahdellut markkinoille. Sama koskee esimerkiksi gluteenittomien ja laktoosittomien tuotteiden laajaa valikoimaa, sillä niiden kehittäminen on vaatinut melkoisesti teknologista osaamista.
Omanlaistaan on myös se, miten Suomessa arvotetaan erilaisia ruokia – nimittäin niiden ravintoarvojen mukaan.
”Keskustelussa eivät niinkään ole hienot ja kalliit raaka-aineet ja aikaavievät reseptit, vaan keskeistä ovat aitous, puhtaus ja helppous”, Uusihakala tiivistää.