Välillä mietin, miksi ihmisiltä kysytään heidän lempiruuistaan. Jännittävämpiä tarinoita kuulisi kysymällä, mitä ruokaa he eivät voi sietää. Etomisen taustalta voi löytyä henkilökohtaisia muistoja.
Lapsuuden voimallisimpia ruokamuistoja on koulun maksalaatikkopäivä. Ruokalasta käytävälle uhkuva haju oli kuin seinä. Otin maksalaatikkoa mahdollisimman pienen palan ja näversin sitä joka puolelta. Katsoin kelloa ja odotin. Kun ruokatunti loppuisi, saisin lopettaa taistelun viheliäistä kimpaletta vastaan.
Ehkä tunnetuimpia vedenjakajia on korianteri, joka ilmeisesti maistuu joidenkin ihmisten suussa saippualta. Yhteinen vihollinen yhdistää: helmikuun 24. päivä vietettiin jälleen kansainvälistä vihaan korianteria -päivää.
Tehokas tapa katkoa kulinaristiset siteensä ruokaan on saada vatsatauti. Eräs yli 15 vuotta sitten podettu kankkunen on yhä muistoissani niin, etten pysty juomaan ananasmehua. Niskavillat pystyyn nostavat myös kalan haju ja kokonainen kala.
Matka Portugaliin oli muinoin yhtä kulinaristista kompastelua: kun kävelin nälkäisenä ravintolaan, henkilökunta halusi ensimmäisenä esitellä kalatiskin. Tässä olisi, tänään pyydettyä! Niljaiset olennot makasivat vitriinissä sameat silmät kattoon tuijottaen. Yritin esittää kiinnostunutta, vaikka vatsalla oli asiasta selvä mielipide.
Eikä nykyään ole hupia, jota koronavirus ei pilaisi. Uutiskanava BBC uutisoi tammikuussa naisesta nimeltä Clare Freer, joka menetti ensin viruksen takia hajuaistinsa. Hajuaisti palasi, mutta jostakin syystä monet tutut hajut alkoivat etoa häntä: esimerkiksi kahvi, sipulit ja liha haisivat Freerin nenään vastenmielisiltä. Haastatteluhetkellä Freer eli pääasiassa leivällä ja juustolla.
Ruokahalua ei voi pakottaa, sillä vatsaa ei kiinnosta kokkaajan vaivannäkö tai raaka-aineiden hienous. Sillä on keittiössä aina viimeinen sana.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.