Olen jatkanut matkustamista mahallani. Se tarkoittaa, että muistan reissuiltani paremmin maut kuin maisemat.
Kolmisen vuotta sitten surin, että riittääkö muistini ja mahtuuko mahaani koko maailma, mutta huolet ovat sittemmin hälvenneet. Ei haittaa, vaikka ei muista tai mahdu, hetken hurmio riittää.
Hyviä hurmioita onkin riittänyt. Oikein innostuin taannoin Oulussa, kun halusin tyypilliseen tapaani ”jotakin paikallista”. Rössypottu oli tuttu, mutta samalla pelottava nimi ruualle. Olikin pieni pettymys, ettei eteeni kiidätetty kuvottavan hajusta ja möykkyistä veripuuroa, vaan lähinnä perunasoppaa, jossa oli mukana mustanmakkaran palasia.
Kesällä pääsin maistamaan Päijänteen muikkuja, ulkosaariston hunajaa, saaristolaislimppua, hyvää sisämaan lampaanmaksaa ja käsityöläissiideriä.
Makuja ei voi tuoda, joten pitäkää lippu korkealla siellä maakunnissa!
Sääli, että niin monissa kolkissa paikallisen ruuan maku on nykyään pizza tai kebab, vaikkakin kaikilla mausteilla.
Sekin on sääli, mutta myös siunaus, ettei aina tarvitse matkustaa. Kesken työpäivän voi piipahtaa vietnamilaisella nuudelikeitolla, intialaisella tandoori-kanalla, meksikolaisella burritolla tai suomalaisilla lihapullilla. Maha täyttyy ja makumatka tulee tehtyä. Maisemista viis, kun ei niitä kuitenkaan muista.
Lue myös: Matkustan mahallani