Ei hifistelyä, vain hyvää mieltä – arkiruuan ja ateriaseuran ylistys

En ole kummoinen ruuanlaittaja, mutta vuosien varrella olen silti kutsunut ihmisiä luokseni syömään – aina häveten tarjoilujani. Ne eivät ole mielestäni olleet riittävän hienoja, omintakeisia tai trendikkäitä. Vieraani ovat varmasti kiusaantuneet, kun olen selittänyt, miten nyt jäi omenapiirakka mauttomaksi tai liha kypsyi liikaa.

Muutama vuosi sitten tapasin puolisoni ja minusta tuli osa hänen lähipiiriään. Samalla suhteeni yhdessä syömiseen alkoi muuttua.

Anoppi kutsui ahkerasti kotiinsa syömään. Tarjolla oli milloin näppyläsoppaa eli jauhelihakeittoa, milloin makaronilaatikkoa. Ruokaa ei höystetty turhalla kursailulla, vaan lautaselle laitettiin purkista etikkapunajuuria ja lasiin sinistä maitoa.

Kälyni on armoitettu kokki ja leipuri, jonka herkut saavat veden kielelle. Hän ei tarjoile niitä marttyyrinä, joka on raatanut keittiössä vaan iloisena siitä, että on saanut laittaa ruokaa isolle porukalle.

Lankojeni ja puolisoni tallibileissä ruuat katetaan höyläpenkistä kyhätyn pöydän päälle. Pöytäliinan virkaa tekee pahvi, johon piirretään kukkaset tussilla. Perunat keitetään kiikkerällä sähkölevyllä ja juomat laitetaan hankeen kylmenemään. Pottujen kanssa on savustettua lohta tai kärähtäneitä grillimakkaroita.

Puolisoni hyvä ystävä pyytää meitä usein syömään. Pöytään katetaan milloin tortilloja, milloin ”tätä nyt löytyi jääkaapista”. Ruokalajista riippumatta kaikki on hyvää ja tunnelma rento.

Vuosien kuluessa olenkin tajunnut, että kyse ei ole siitä, mitä ruokaa laitetaan vaan siitä, että se syödään yhdessä. Pakastepitsa on aivan yhtä hyvää kuin viiden ruokalajin illallinen, kun mausteina ovat rakkaus, ystävyys ja yhdessä olemisen riemu.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.