Kaikilla on rakkaimmat lapsuuden herkut, eikä makunystyröiden nostalgiahaikailulle useinkaan löydy järkiperusteita. Ei minullakaan.
Lapsuuteni ruokakulttuuri oli epäilemättä melko idyllinen. Äidin alusta asti tekemät laatikkoruoat, uuniperunat ja keitot hautuivat liedellä tai koko talven lämpiävässä leivinuunissa. Lisukkeeksi riitti mummon leipomaa ruisleipää.
Mitään erityisiä paikallisherkkuja, kuten kalakukkoa tai mykyrokkaa pöydässä ei yleensä ollut. Sen sijaan suhteellisen tavallisina pitämäni kalakeitto, lihakeitto ja karjalanpaisti tuovat kuulemma joidenkin mieleen lähinnä hautajaiset.
Myös pöytätavat voivat erota. Tapani litistää perunat haarukalla ennen kastikkeen lapioimista niiden päälle herättää toisinaan huvitusta. Leivän kastaminen keittoon voi herättää yllättävänkin suuria tunteita.
Kultaisimmat muistot ovat kuitenkin ruokien jatkamisessa ja ylijäämän hyödyntämisessä. Lapsuudesta tutut edellispäivän tähteistä jatketut ateriat ovat jääneet mieleen herkkuina. Nostalgianälän yllättäessä täytyykin suunnitella tarkkaan, miten sopivat ruoantähteet saa syntymään.
Perunoita keittäessä täytyy keittää huolellisesti liian suuri määrä, jotta loput voi paistaa sipulin kanssa seuraavana päivänä. Lisukkeeksi paras on ruskea kastike. Perunamuusia tehdessä raaka-ainesta pitää jäädä myös seuraavan päivän velliin, jossa muusia jatketaan rasvaisella maidolla.
Ja perunavellin sekaan pitää ehdottomasti repiä paloiksi juuri sopivasti kuivanutta ruisleipää. Sitä on usein hankala löytää, sillä opiskelijan ruokavalio koostuu lähes pääosin voileivistä, ja leipä kuluu takuulla loppuun ennen kuivamistaan.
Koettaessani kuivattaa leipää tarkoituksella leivänpaahtimessa kyseenalaistin kyllä kokonaan mielihaluni järkevyyttä.
Kirjoittaja on MT:n kesätoimittaja.
Leivän kastaminen keittoon voi herättää yllättävänkin suuria tunteita.