Äiti on aina tykännyt herkuista ja hyvästä ruuasta. Kun olin lapsi, hän taisteli ylipainon kanssa. Jo 70-luvulla oli erilaisia dieettejä ja lääkäri määräsi laihdutuspillereitä. Äiti laihdutti välillä, mutta pysyi silti mukavan pyöreänä, ja olihan hän keskimittaista naista pitempikin.
Nyt liki ysikymppisenä Parkinsonin taudin vaivaamana äiti on painunut kumaraiseksi pikkumummoksi, jonka jalka ei nouse enää entiseen tapaan. Varsi ei suoristu edes jääkaapin ylähyllylle – eikä jääkaapissa paljon mitään olekaan.
Paitsi puoliksi syötyjä valmisaterioita.
Kunnan ateriapalvelu toimittaa lämpimän ruuan äidin asunnolle kerran päivässä. Alussa se maistui äidistä hyvältä, mutta jo parin viikon jälkeen alkoi kyllästyttää. Jääkaapin alahylly alkoi täyttyä ruuantähteistä.
Lonkkaleikkauksen jälkeen äiti on laihtunut viisi kiloa parissa kuukaudessa, vaikka hän ei juurikaan liiku. Ruoka vain ei maistu. Aina ei edes muista syödä. Ei ole kukaan muistuttamassa tai pitämässä ruokaseuraa.
Nyt olisi unohdettava kevyttuotteet ja rasvaton maito, jota äitikin opetteli aikoinaan juomaan ja isä haukkui kurriksi. Punaista maitoa pöytään, voita ruisleivän päälle, kinkkua ja juustoa. Marjoja ja sokeria puuron silmään, hedelmiä vaikka valmiiksi paloiteltuina välipaloiksi.
Jokainen meistä haluaisi, että elämän viimeisistä vuosista jäisi hyvä maku eikä kävisi niin, että sitä vain kuihtuu pois. Että sitä parempi, mitä enemmän arkunkantajilla on taakkaa.