Käydessäni yläastetta 1990-luvun alussa painajaismaisimpia päiviä olivat ne, joina ruokalistan mukaan oli tarjolla merimiespataa. Periaatteessa ruoka yritti jäljitellä merimiespihviä – pataruokaa, jossa on perunan kanssa pitkään hautuneita ohuita paistisiivuja.
Vammalassa Sylvään yläasteella merimiespata tarkoitti vettä, jossa lillui muutama ohut vettynyt perunansiivu.
Siihen aikaan keittäjät annostelivat ruuan eikä oppilailla itsellään ollut oikeutta tarttua kauhanvarteen. Kun ruokaa tuli ottamaan opettaja, keittäjä kysyi, haluaako tämä lihaa myös.
Oppilaille ruokaa annosteltiin tarjoiluastian pinnalta.
Aloitin oman koulutieni vuonna 1984 kyläkoulussa, jossa keittäjä teki isolla sydämellään meille herkullista kotiruokaa. Viidennelle luokalle siirryin hieman isompaan kouluun, jossa ruoka oli edelleen herkkua.
Mutta sitten alkoi yläaste ja lama. Ruoka lakkasi olemasta ruokaa. Monena päivänä se oli vain vedellä jatkettua vettä, jossa oli ehkä muodon vuoksi hieman lihaliemijauhetta.
Onneksi joka toisen viikon perjantaina sai vatsansa täyteen: tarjolla oli ruispuolukkapuuroa.
Jälkeenpäin mietin, miten selvisivät laman oikeasti runtelemien perheiden lapset. Näkivätkö he nälkää?