Kännykän herätyskello soi yöllä yhdeltä. Etsin unisena nappia, jotta saan metelöivän kapistuksen hiljaiseksi. Väsyttää, mutta ei auta. On noustava ylös ja hipsittävä alakertaan.
Itseäni saan syyttää, kun hapanjuurileivonta meni överiksi. Olisi pitänyt malttaa mielensä ja tehdä vain paria erilaista vaaleaa hapanjuurileipää sen seitsemän sortin sijaan.
”Pitäähän iso perhe pitää kiinni leivän syrjässä. Kasvavat pojat saattavat hotkaista puoli limppua aamupalalla”, selittelen itselleni samalla, kun nostelen loppuja iltayöstä leipomiani ja keittiön pöydälle kohoamaan jättämiäni leipiä kylmiöön kylmälepoon.
Hiivin hiljaa muita nukkujia herättämättä takaisin yläkertaan.
Muistelen mummon leipomuksia. Leipää leivottiin rakkaudella ja ajan kanssa. Tiinun seinämille kuivuneen ruisjuuren herättely oli aloitettu pari päivää aiemmin. Pirtin pöytä käännettiin leipomispäivänä ympäri. Alapuoli oli leivontapuoli, yläpuoli syömäpuoli. Ruislimppuja tehtiin kerralla niin paljon, että enempää ei olisi pöydälle mahtunutkaan. Reitti pellolta pöytään oli suora.
Uni ei tule heti. Avaan kännykän ja katson mitä kasvavan hapanjuurileipurien joukon mielessä liikkuu. Olisiko sopiva ruokintasuhde 1:3:3? Onko 70 prosenttia hyvä vesipitoisuus? Vai pääsisikö näillä jauhoilla jopa 85 prosenttiin taikinan käsiteltävyyden heikentymättä? Voisikohan toisen muotoilun jättää välistä ja oikaista prosessissa?
Aloitteleva hapanjuurileipuri kohtaa uuden kielen ja ihmeellisen maailman eksyessään hapanjuurileivontaan hurahtaneiden joukkoon. Termit ja prosessit tulevat nopeasti tutuiksi. Tekemällä ja kokeilemalla oppii ja löytää omat tapansa. Oppimista nopeuttaa vahva juuri, joka auttaa noviisia onnistumaan.
Olen harmitellut sitä, miten monessa suvussa leivän leipomisen perinne on katkennut. Niin kävi meilläkin. Mummon juurta ei ole tietääkseni missään tallella.
Onnekseni sain lahjaksi yli sata vuotta vanhaa vahvaa ruisjuurta. Käänsin siitä myös vehnäjuuren. Olen lahjoittanut molempia juuria edelleen kymmenille ihmisille toivoen niiden tuovan leipomisen iloa koteihin.
Palaan ajatuksissani mummolaan, juurilleni.
Pellolta on tultu mummon kutsumana syömään. Pappa avaa pirtinpöydän kannen alle piiloutuvan pienen laatikon ja ottaa sieltä kauniin puukahvaisen puukkonsa. Hän nostaa pöydältä ruislimpun ja veistelee siitä tasaisia, ohuita siivuja. Kaikille pöydän ääressä istuville viipale tai kaksi. Leikkaamisen jälkeen pappa sipaisee puukolla leiville ohuen kerroksen keltaista itse kirnuttua voita. Vesi herahtaa kielelle.
Kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.
Lue myös: