Kurkistus lähimetsään osoittaa marjastusperinteen olevan voimissaan ‒ mustikoiden poiminta opettaa lapsille, mistä ruoka tulee

Jyväskylän liepeillä sijaitsevalla asuinalueellani havupuuvaltaiset lähimetsät alkoivat heinäkuun alussa pullistella mustikkavarastoillaan. Pikkuhiljaa seudun asukkaat ovat heränneet ilmiöön. Ensin mättäille ilmestyi kyykistelemään yksittäisiä marjastajia, mutta elokuulle tultaessa on metsän siimekseen etsiytynyt enenevissä määrin kokonaisia perheitä.

Mustikkavarantojen runsaus on hämmästyttävää. Vaikka innokasta marjastusta on jatkunut Palokan kunnailla viikkoja, ei marjojen määrä näytä vähenevän vaan päinvastoin lisääntyvän.

Muutin perheineni uudelle asuinalueelle viime keväänä. Olen kotoisin maaseudulta, mutta asunut suurimman osan aikuisiästäni kaupunkien keskustoissa. Muutto ytimestä kaupungin laidalle toi luonnon ja metsät uudella tavalla takaisin jokapäiväisen arkielämän keskiöön.

On hieno asia, ettei kaikkia lähimetsiä kasvavien kaupunkiseutujen reunoilla hakata maksimaalisen rakentamisen tehokkuuden nimissä. Kun katselee mättäikköjen ja risukkojen lomassa marjastavia perhekuntia, voisi lyödä vetoa sen puolesta, etteivät he vaihtaisi asuinaluetta reunustavaa lähimetsää betonikenttään ja kerrostalon seinään.

Tienoon pikkulapset tuntuvat innostuneen marjankeruusta mahdollisesti vanhempiaankin enemmän. Myönteistä on, että urbanisoituvassa yhteiskunnassa varttuvat tenavat saavat mustikkapiirakan valmistuessa konkreettisen osoituksen siitä, mistä ruoka edelleen ja aina on lähtöisin. Luonnosta, ei kaupan hyllyltä.

Oman asuinalueeni rajallisen otannan perusteella voisi jopa väittää, että suomalainen marjastusperinne elää ja voi hyvin. Puuha kiinnostaa kaikenikäisiä.

Kirjoittaja on MT:n Keski-Suomen aluetoimittaja.