Peruna on pikaruokaa

Perunoiden keittäminen ei todellakaan kuulunut arjen suosikkitekemisiini siinä vaiheessa, kun elämää rytmitti päiväkoti–juna–työ–juna–kauppa–päiväkoti -rinki. Keittäminen vei aikaa, kuoriminen varsinkin.

Kun pottuja kuitenkin keitin, ja melko usein, keitin todella isolla kattilalla, jotta niitä riitti seuraaviksikin päiviksi. Niistä sai kätevästi ja pienellä vaivalla kaikkea kivaa, varsinkin, kun oli haudutellut toisessa padassa samaan syssyyn isomman soosin.

Sitten lapset kasvoivat ja tuli etätyö. Aikaa kokkailuun oli enemmän, ja perunatkin kypsyivät ihan itsekseen, työn tai pyykkisouvin ohessa ja mihin tahansa aikaan päivästä ruokaa tarvittiinkaan. Lämmin perunakattila tervehti usein jo koulusta tulijoita, jotka saivat syödäkseen ennen harrastuksiinsa kirmaamista.

Ainoa nurina oli sama, jonka Heinähatun ja Vilttitossun perunantutkija ja -keittäjä Matti-isä sai usein kuulla: ”Aina vain perunaa!”

Peruna ei enää kelvannut mukuloilleni entiseen malliin, olihan maailmassa pastaa, riisiä ja nuudeleitakin. Annoin jossakin määrin periksi, mutta en kokonaan. Aloin markkinoida perunankeittämistä kansalaistaitona ja itse mukulaa suomalaisen huoltovarmuuden perustana. Ja että kuoriperuna jääkaapissa on opiskelijalle täyttävää, terveellistä, säilyvää ja ennen kaikkea edullista syötävää.

Toivonkin, että nuoriso muistaa omilla hellan kulmillaan, että peruna on parasta pikaruokaa. Kun puolessa tunnissa keittää isomman erän, saa seuraavien aterioiden salaatit ja munakkaat, lämmitetyt, paistetut, marinoidut ja muusatut perunat nopeammin kuin nuudelit. Ja kyllä! Ensimmäinen puhelu kaupasta on jo tullut: mitä lajia mun pitäisi näistä valita?

Kesän ihanat varhaisperunat ansaitsevat oman ylistyskirjoituksensa, mutta kyllä vanhempikin peruna maistuu ihanalta tumman leivän päällä, kananmunan ja sillin seurassa.