Lapsena 1970-luvulla sekä pääsin että jouduin usein nuotanvetoon tarpomaan vettä veneiden välissä, etteivät kalat pääse nuotanperiltä karkuun.
Hienointa oli matkata tyyntä järvenpintaa pitkin keskimoottoriveneellä. Kutsuin sitä putputiksi.
Opin jo tuolloin, ettei muikunmäti ole vain herrojen herkkua, sillä sitä riitti joka jouluksi maanviljelijäperheenkin pöytään.
Tapa on säilynyt, eli mätiä on jouluna oltava, muista ruuista viis. Tätä nykyä nautin sitä toisinaan muulloinkin – esimerkiksi avokadon puolikkaasta smetanan ja sipulin kera.
Toki meillä syötiin myös kastiketta ja perunaa sekä perunaa ja kastiketta. Hädin tuskin kouluikäisenä muistan pusanneeni makkarakastiketta kaasuhellalla, kun muut olivat heinänteossa.
Simppeli rantakalakin oli ja yhä on mitä parhainta evästä: vettä, muikkua, suolaa ja voita. Muikku maistuu myös uunissa tehtynä: vain sipulia, suolaa ja kermaa, ja lisäkkeeksi pottumuusia.
Muikun perään oli perheemme koirakin, Seri. Ilomantsin torilla kalakojua pitänyt mies soitti kerran kotiimme ja sanoi, että karkuteille livahtanut koira olisi syytä hakea pikku hiljaa pois.
”Se on tuossa istunut ja pumminut minulta muikkuja. Nyt kalat ovat loppu ja panen luukut kiinni”, kauppias totesi.
Lapsuudesta muistan omalta kasvimaalta avojaloin kipaisemani salaatin ja sen kastikkeen: kermaviiliä, suolaa, etikkaa ja sinappia. Päälle koristeeksi lohkottiin keitettyä kananmunaa.
Ja se vesiheinällä ja potulla itse ruokkimani possu. Eipä ole sen kinkun voittanutta löytynyt!