Nykymuodossaan eläkevakuutusmaksu on vero, jatkuva suonenisku kansan­taloudellemme

Työeläkkeet ovat kesto­puheenaihe. Yksi teema puuttuu: onko nykyinen työeläkejärjestelmä vakuutusmatemaattisesti rehti eli vastaavatko tulevat eläkkeet maksettavia eläkevakuutusmaksuja.

Käsitettä ei käytetä sen paremmin virkamiesselvityksissä kuin poliitikkojen ja eturyhmien painostuspuheissa. Luonnollisesti se on kuitenkin keskiössä arvioitaessa eläke­järjestelmiä taloustieteen periaattein.

Jos päivän työn tuottaman eläke-etuvirran nykyarvo diskontattuna eläkevakuutusmaksuun sitoutuneiden rahojen reaalisella tuottovaatimuksella on päivän eläkemaksun suuruinen, eläkejärjestelmä on vakuutusmatemaattisesti rehti. Liiketaloutta tuntevat huomaavat, että kyse on samasta kuin nykyarvosääntö investointilaskelmissa.

Eläkevarojen tuottovaatimus on luonnollisesti niiden reaalinen tuottoaste sijoitettuna passiivisesti, vähäkuluisesti ja hyvin hajautetusti kansain­välisille rahoitusmarkkinoille. Tuottovaatimus on markkinoilla pitkällä aikavälillä saata­vissa oleva keskimääräinen reaalinen tuottoaste. Eläke­sijoituksissa aikajänne on neljä sukupolvea, mukana myös syntymässä oleva sukupolvi.

Koska osakkeiden ja kiinteistöjen osuus eläkevakuutus­yhtiöiden sijoituksista on jo kaksi kolmasosaa, nykyisten eläkevarojen reaalinen tuottovaatimus on yli viisi prosenttia vuodessa. Se on lähes yksinomaan korvausta sijoitusriskien kantamisesta, joista kaikkien kokema on lyhyen ajanjakson tuottojen valtaisa vaihtelu.

Jos työeläkejärjestelmä on vakuutusmatemaattisesti rehti, työntekijän ja työn­antajan eläkevakuutusmaksut sijoitettuna kuvatulla tavalla kasvattavat viiden prosentin reaalituotolla eläkkeelle siirtymishetkeen mennessä pääoman, joka riittää juuri työntekijän eläkkeiden maksuun hänen elinaikanaan. Kuolinpäivänä pääoma on syöty.

Kollega teki laskelman edustavan työntekijän/eläkeläisen tapauksessa käyttäen tavan­omaisia oletuksia työ- ja eläkeajasta sekä reaalisen ansiotason noususta. Yhdessä eläkeoikeuksien karttuman kanssa ne määräävät eläkkeen reaalitason eläkkeellejäämishetkellä ja eläkkeelläoloaikana siten kuin laissa on säädetty. Eläkevakuutusmaksusta hän vähensi työkyvyttömyys­eläkkeen osuuden.

Laskelma hämmästytti: pääoma ei alene eläkkeelläoloaikana. Eläkevakuutusmaksu on siis liian korkea vakuutus­matemaattisesti rehtiin maksuun nähden. Tältä osin eläkevakuutusmaksu on vero, jatkuva suonenisku kansan­taloudellemme.

Ylisuuren eläkevakuutus­maksun roima alennus helpottaisi huomattavasti työelämään tulevien ja siellä olevien nuorimpien ikäluokkien taloudellista asemaa ja tulevaisuuden näkymiä sekä vauhdittaisi kaikkea taloudellista toimintaa.

Myös julkisen sektorin ahdinko lientyisi, koska eläke­vakuutusmaksujen veroja vähentävä vaikutus pienenisi. Vanhimmat työelämän ikä­luokat ja työeläkkeellä jo olevat hyötyisivät vain siltä osin kuin alennus nopeuttaisi reaalisen ansiotason nousua.

Toinen eläkejärjestelmäämme horjuttava ongelma on eläke­vakuutusyhtiöiden vaka­varaisuuden tarkastelu vuoden aikajänteellä. Se johtaa nurinkuriseen sijoituspolitiikkaan. Eläkevakuutusyhtiöt joutuvat myymään osakkeita kurssien laskiessa vakavaraisuutensa säilyttämiseksi, mutta ostavat niitä jälleen kurssien noustessa. Pitkän aikajänteen mielekäs salkunhoito edellyttää päin­vastaista.

Vakavaraisuussääntelyn takia eläkevakuutusyhtiöt pyrkivät säilyttämään salkku­jensa pääoman huonoissa maailmantiloissa sijoittamalla kaikenlaisiin vaihtoehtoisiin kohteisiin, jotka tarjoavat vakuutusta rahoitusmarkkinoiden alamäkien varalta. Tällainen aktiivinen sijoituspolitiikka johtaa kuitenkin tavattoman suuriin salkun­hoitokustannuksiin.

Nurinkurinen salkunhoito ja korkeakuluiset vaihto­ehtoiset vakuutuksenomaiset sijoituskohteet johtavat eläke­varojen tuoton jatkuvaan jälkeenjääneisyyteen tuottovaatimukseen nähden, mikä on kansantaloudellisesti puhdas tehokkuustappio.

Eläkevakuutusyhtiöt pitäisi jakaa varsinaisiksi eläkerahastoiksi ja niiden hallinnointiyhtiöiksi. Vakavaraisuusvaatimus koskisi vain jälkimmäisiä. Näinhän on sijoitusrahastojen ja niiden hallinnointiyhtiöden laita.

Jouko Ylä-Liedenpohja

kansantaloustieteen professori emeritus