Kun takavuosina puhuttiin karhusta
naapurina, sillä viitattiin itäiseen rajanaapuriin Neuvostoliittoon. Kylmän sodan aikainen suurvalta saattoi olla liikkeissään nopea ja arvaamaton. Karhun naapurissa piti elellä varuillaan.
Ajat ovat muuttuneet, mutta karhun
naapurina elämisestä on tullut arkipäivää yhä suuremmalle osalle suomalaisista. Nyt ovat kuitenkin kyseessä kotoiset mesikämmenet, joiden kanta on ollut vuosikymmenten ajan tasaisessa kasvussa.
Viime vuoden ennätysjahdista huolimatta karhukanta on 1970-luvun runsaasta 300
kontiosta vähintään viisinkertaistunut. Ei siis ole ihme, että myös karhujen aiheuttamat vahingot ovat lisääntyneet.
Viime viikkojen uutiset ovat kertoneet
karhujen tuhoista mehiläistarhoilla sekä
hyökkäyksistä laiduntavia tuotantoeläimiä kohtaan. Oma lukunsa on ihmisiin tottuneiden karhujen kasvanut rohkeus, joka saa ne etsimään ruokaansa keskeltä ihmisasutusta.
Kun huomioidaan myös kasvava susikanta,
ei tarvitse ihmetellä, miksi keskustelu suurpetopolitiikasta käy entistä kuumempana. Viime viikolla sitä kiihdytti porojen ennätysmäisen suuri joukkotuho Iissä Pohjois-
Pohjanmaalla.
Maaseudun petoalueilla pelätään paitsi omien elinkeinojen, myös ihmisten turvallisuuden puolesta. Kasvaville suojeluvaatimuksille tai jopa EU-tasolta juontuvalle petopolitiikalle ei tahdo riittää ymmärrystä.
Vaarana on vallitsevan suurpetopolitiikan ja petokeskittymien käytännön arjen vakava yhteentörmäys. Siksi päättäjien on otettava
petoalueiden asukkaiden kokemukset vakavasti.
Toiveita tästä onkin. Yhteensä 105 kansanedustajaa – yli puolet eduskunnasta – on allekirjoittanut lappilaisen kansanedustajan Eeva Maria Maijalan (kesk.) aloitteen kansallisen suurpetostrategian laatimisesta.
Strategian luominen vie tietysti aikaa, eikä siitä siten ole akuuttien peto-ongelmien ensiavuksi. Se voi kuitenkin avata suunnan myös maaseudulla paremmin ymmärrettävään petopolitiikkaan.
Sitä ennen elo susien ja karhujen naapurina vaatii vielä varuillaanoloa.