Sanatkin maistuvat. ”Joulu” maistuu lämpimälle, pehmeälle ja makealle, mutta ”jouluruoka” yllättäen ei. Paitsi minulle. Maistan vaikka juhannuksena mielessäni paistuvan kinkun ja ihanan imelän (äitini tekemän) peruna- ja lanttulaatikon, kirpeänkermaisen rosollikastikkeen, sinappisillin, (itse leipomani) rusinalimpun ja (HK:n) kostean maksapasteijan.
Kokonaisuus huuhdellaan julmustilla, jonka keksin Prismastamme pari vuotta sitten. Se on jotakin kaljan, siman ja omenalimpparin väliltä ja siis makeaa.
Lapsille jouluruuat ovat yhtä tuskaa riisipuuroa, luumurahkaa ja savulohta lukuun ottamatta. Niinpä keskustelumme jouluaterialla on typistynyt vuosien mittaan jokseenkin yksipuoliseksi: ”Onko pakko? En tykkää. Ihan vähän. En haluu.”
”On pakko. Ota pieni nokare. Maista edes. Äiti haluu.”
Joka joulu sama sanat. Eikä meillä tarjota lipeäkalaa tai veripalttua.
Eräänä jouluna – ollessani vielä jaksava, kekseliäs ja lasten parasta ajatteleva rento yksinhuoltaja – päätin, että nyt riittää vinkuminen. Jos näen jouluvaivaa, en kuuntele valitusta.
Kukaan ei edes tiedä, mitä meillä syödään, joten syödäänpä kerrankin hyvin. Sitä paitsi: vaikka perinteitä pitää opettaa, vatsakin täytyy täyttää.
Järkeilin, että koska joulu on lasten juhla ja silloin kuuluu herkutella ja saa syödä yölläkin, ei voi olla niin, että kolme neljästä yökkäilee juhlapäivän nälkäisinä ja täyttää kupunsa suklaalla. Jokainen saakoon lempiruokaansa. Vietämmehän ilon emmekä ahdistuksen juhlaa.
Niinpä: ”Pikku piltit, mitä haluaisitte syödä jouluna?”
”Nakkeja, ranskalaisia ja lihapullia! Ja kokista!”
Niin tehtiin. Minä sain lanttulaatikkoni ja lapset vatsansa täyteen.
Lapset ovat tästä hitusen kasvaneet (jouluruuista huolimatta), ja palasin perinteisiin. Tänä jouluaattona söimme sitä, mitä suomalaiset ovat aina syöneet ja Saarioisten äidit niin hellästi hauduttelevat. Mutta Joulupäivänä oli jo tarjolla lihapulliakin. Joulusta jäi hyvä maku.