katja.lamminen@
maaseuduntulevaisuus.fi
Taisin haukata liian suuren palan, kun lupasin kirjoittaa kolumnin ”Venäjän nykytilanteesta”. Maa on iso ja vieras kuin kaukainen planeetta. Tyydyn siis yhteenvetoon maallikon kokemuksista.
Lähivuosina olen käynyt kahdesti toimittajaporukalla Venäjällä. Ensimmäinen reissu kohdistui Moskovaan. Siellä luimme paikallisesta Metro-lehdestä, kuinka jossain Siperian suunnalla sijaitsevassa kylässä köyhät syövät nälkäänsä kananrehua majoneesilla terästettynä.
Sellaisia juttuja Moskovan turkisleidit lukevat metromatkojensa ratoksi. Samaa kansaa kuitenkin.
Suomen suurlähetystössä kerrottiin kuinka ihmisiä katoaa ja miten miliisi rahastaa autokuskeja kadunkulmassa. Kävimme myös Venäjän objektiivisimmaksi kutsutun sanomalehden, Novaja Gazetan, toimituksessa, joka toimii periaatteessa maan alla, suljettujen ovien takana.
Lehden toimittajista muutama on ammuttu. Lisäksi pari on kuollut epäselvissä oloissa. Heistä toinen sai mystisen allergiakohtauksen. Salamurhatuista tunnetuin on kotirappuunsa teloitettu Anna Politkovskaja.
Kävimme myös katsomassa muistokynttilöitä ja valokuvia oikeustalon edessä. Siihen oli vastikään lahdattu tšetšeenejä puolustanut asianajaja Stanislav Markelov ja toimittaja Anastasija Baburova.
Viimeisenä iltana muutama meistä jäi oluelle rautatieaseman kupeessa sijaitsevaan baariin, joka sijaitsi kätevästi vastapäätä hotelliamme. Paluumatka tyssäsi muutaman kymmenen metrin päähän, kun takaapäin juossut miliisi iski pampulla niskaan porukkaamme kuulunutta miestä. Mätkähdys ja säikähdys! Siinä vaiheessa veri pakeni päästä ja polvet tutisivat.
Miliisi huusi, uhkaili kaasusumuttimella ja keräsi passit. Sen jälkeen hän väitti, ettemme oikeasti ole suomalaisia. ”Hymyile, ole totinen, hymyile, ole totinen”, koppalakki simputti.
Sain sönkättyä englanniksi, että iso seurue odottaa meitä hotellilla, joten paras olisi päästää meidät menemään. Jostain käsittämättömästä, mutta tervetulleesta syystä miliisi antoi passimme takaisin ja kääntyi kannoillaan. Mikä hölmö... Olisin kauhun vallassa ollut valmis antamaan koko omaisuuteni hänelle.
Neljän vuoden tauon jälkeen uskalsin taas harkita matkaa Venäjälle. Tällä kertaa kohteena oli Pietari. Sijaintinsa takia se on Venäjän kaupungeista kaikkein länsimaisin, minkä aistii katukuvassa. Miliisiä ei näkynyt neljän päivän reissulla, eikä kadulla tullut turvaton olo.
Reissun parasta antia oli tavata toisinajattelijoita: toimittaja, runoilija ja opettaja. Runoilija Aleksandr Skidan tituleerasi itseään aktivistiksi. Uskaliasta!
Tosin ”aktivismi” tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä taidenäyttelyitä ja kirjoittamista, mikä ei ehkä suomalaiseen makuun kuulosta kovin radikaalilta. On muistettava, että Venäjällä pelataan eri säännöillä.
Skidanin mukaan koskaan ei voi tietää, mistä joutuu hankaluuksiin. Siinä missä Pussy Riotin jäsenet istuvat pitkää tuomiota ortodoksisen kirkon loukkaamisesta, ydinvoimalaan kahliutunut ympäristöaktivisti voi päästä kokonaan pälkähästä. Paitsi Sini Saarela tällä kertaa. Skidan kuvaa tilannetta pingis-otteluksi. Nähtäväksi jää, milloin viranomainen lataa täysillä päin näköä.
Gorod 812 -lehden päätoimittajan Sergei Balujevin mukaan täytyy tietää raja, jota ei saa ylittää. Kirkkoa ei saa arvostella, Putinin yksityiselämään ei saa puuttua, eikä kirjoittaa mitään, mistä lehteä rahoittava, kasvoton liikemies voi vetää herneen nenään. Yritä siinä sitten harjoittaa tutkivaa journalismia.
Yksi huolestuttava tieto oli naisen aseman huonontuminen. Skidan kertoi, että Venäjällä halutaan siirtyä taas tyttö- ja poikakouluihin. Niissä tytöistä kasvatetaan kotiäitejä ja pojista sotureita.
Muut kokemukseni Venäjältä ovat Karjalasta, jossa maa on viljavaa, mutta kansa köyhää. Federaatio ei anna yksityisten ihmisten viljellä maata. Huume- ja alkoholiongelma on riistäytynyt käsistä etenkin miesväestöllä, joten naiset hoitavat valtaosan töistä. Luonto tosin on Laatokan ympärillä äärettömän kaunis.
Kokemuksistani huolimatta tai ehkä juuri niiden takia aion matkustaa Venäjälle yhä uudestaan. Venäjää ei voi selittää, se on pakko kokea.