Maatalouden henkilöhistoria tunnetaan vähän

Tutkimuksessa on keskitytty lähinnä kilojen ja litrojen mittaamiseen sekä kannattavuuteen itse työntekijän unohtaen. Jonkin verran järjestöissä toimineita maatalousmiehiä on muistettu matrikkeleissa etenkin aikaisemmin, mutta elämäkertoja heistä ilmestyy yhä vähemmän, poikkeuksena monitaitoiset agrologit, joista moni on itse tehnyt yhteenvedon urastaan.

Tietoja viljelijöistä on maatilakirjoissa ja Suomen pienviljelijät-kirjasarjassa, joita ei kuitenkaan enää ole toimitettu, sekä sukutilakirjoissa, joita ennen pidettiin tärkeinä. Näistä tiedoista voi viljelijän elämästä jotakin päätellä, mutta kertomuksia ne eivät ole.

Eino Jutikkalan ja Gabriel Nikanderin Suomen kartanot ja suurtilat ilmestyi 1940-luvun vaihteessa kertoen kansallisesti tärkeistä kartanoista. Se luetteloi niiden omistajat, kuvasi kartanot, mutta ei juuri niiden omistajia.

Uusia kartanokirjoja ja artikkeleita on sittemmin ilmestynyt, ja joissakin kartanokirjoissa, joita muun muassa Bo Lönnqvist on toimittanut, on kerrottu omistajistakin.

Tilahistoriikkeja on tehty esimerkiksi Jaalan Ilonojan ja Grotenfeltien kartanosta.

Heikki Haavistosta on kirjoittanut elämäkerran Keijo Kulha, joka on kirjoittanut myös akateemikko Eino Jutikkalan sekä Veikko Ihamuotilan elämäkerran.

Kustaa Vilkunaakin on muistettu kuten Kyösti Kalliotakin.

Kirja Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon ilmestyi vuonna 1952 sisältäen 74 elämäkertaa.

Kansallinen elämäkerrasto ja Kansallisbiografia kuvaavat myös viljelijäväestöä, sikäli kun sillä on ollut kansallista merkitystä.

Viljelijöistä (liikemiehistä) osa on ollut merkittävimpiä, sillä Alfred Kordelin omisti Jokioisten ja Mommilan kartanon ja rakennutti Kultarannan, joka on nyt presidentin kesäasunto.

Kordelinia onkin muistettu Aimo Halilan kirjoittaman kirjan muodossa ja Kordelin jättänyt jälkeensä myös huomattavan rahaston. Yhteiskunnallisiin tehtäviin osallistuneita henkilöitä, kuten esimerkiksi Martti Miettunen, on muistettu erikseen.

Merkittävimmistä viljelijöistä, kuten vihtiläisestä Artturi Hiidenheimosta, on kirjoitettu esitys, mutta niitä kaipaisi lisää.

Paikallishistorioissa on kerrottu isännistäkin paikoitellen ja kyläkirjoissa voi olla viljelijä-elämäkertoja omaisten kirjoittamina. Maakuntahistorioissa on voitu kirjoittaa etevämmistä viljelijöistä.

Sukutilaviirit kertovat tilan omistaneesta suvusta ja isäntäluetteloja on painettu paikallishistorialliseen kirjallisuuteen.

Sukututkimus on monin tavoin kosketellut maataloutta ja viljelijäväestöä on kuvattu Sukuseurojen keskusliiton ja Suomen sukututkimusseuran toimittamissa artikkeleissa. Talonpoika-kirjasarja ilmestyi 1920-1930 luvulla.

Viljelijän elämän muistamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea kuitenkin viljelijäväen omia ponnistuksia, jotta heidät muistettaisiin.

Maatalouden historia ei olekaan kirjoitettu ennen kuin se on myös paikallistasolla saatu selvitetyksi. Mikrohistoria, joka keskittyy pienempiin osa-alueisiin, antaa tähän mahdollisuuden. Maatalouden historia, sukutilat ja isännät ovat kansallista perintöä, jotka tulee säilyttää.

Hannu Huvinen

Avaa artikkelin PDF