Elinympäristöjen ennallistamisella ei ole ollut aina pelkästään positiivinen kaiku. Uutiset tukkimittoihin ehtineiden puiden räjäyttämisestä tai ojien tukkimisesta on saanut monen suomalaisen puistelemaan päätään. ”MItä ihmeen järkeä tuossa touhussa on?”
En osaa sanoa, onko ennallistamisessa yksiselitteisesti aina mitään järkeä, että yritetään nopeuttaa luonnon kiertokulkua tai muuttaa sitä järeillä työmenetelmillä. Alun perinkin luonnon kiertokulun häiriössä on ollut kyse ihmisen toiminnasta, entäpä jos olisi vain annettu olla, annettu luonnon kiertokulun ihan oikeasti kulkea omaa tahtiaan?
Valtion mailla ennallistamista on tehty sekä luonnonsuojelualueilla että metsätalousmaaksi merkityillä alueilla. Riistan elinympäristön hoidon -hankkeissa (Reah) ennallistamiskohteet sijaitsevat tyypillisesti kitu- ja joutomailla.
Kun aikanaan ojitettiin toiveikkaana myös kitu- ja joutomaita, ei vain ojitettu puuntuotannollisten tavoitteiden takia, ojitettiin myös työllisyysvaikutusten takia. Nyt kun ojitetut kohteet ovat puuntuotantokykynsä tai kyvyttömyytensä osoittaneet, on vain viisautta yrittää palauttaa kohteiden vesitalous.
Kävin ensimmäisen kerran tutustumassa riistan elinympäristön hoitokohteeseen vuonna 2007 Juuassa. Kaivinkoneen jäljet näkyivät vielä maastossa, mutta maisema oli avoin. Mietin, että mitenköhän näkymä ja koneen jäljet maisemoituvat.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin vierailin Nurmeksessa ojitetulla kohteella, missä kituliaasti kasvanut puusto oli hakattu pois vuonna 2012 ja hakkuun jälkeen kohde oli vielä raivattu. Raivaussahan jälkeen paikalle tuli kaivinkone ja ojat tukittiin.
Miltä maastossa nyt näytti? Enää tuskin kukaan olisi osannut näyttää missä ojat olivat kulkeneet. Suokasvillisuus oli vallannut kymmenien hehtaarien alan, yksittäiset käkkärämännyt pistivät vain silmään avoimessa maisemassa. Raikas syksyinen maisema pienellä auringon paisteella höystettynä oli kutsuva. Kutsuva se on myös riekkojen ja jopa metsähanhien mielestä. Sanoisin, että reah-hankkeissa on järkeä.