”En lue Laaksosen kirjoja, kun tekstiä on niin vaikea ymmärtää”, toimittaja naapurihuoneesta sanoi, kun esittelin, mitä olin saanut käsiini. Heli Laaksosen runoista ja Elina Warstan kuvituksesta muodostuu Aapine.
Jos Laaksosen runojen ainoa idea olisi murre, ymmärtäisin, miksi kollega luovuttaa.
Välillä joudun itsekin tavaamaan sanoja useampaan kertaan, vaikka oma murteeni on hyvin lähellä Laaksosen lounaismurretta.
Enemmän kuin kykyä kirjoittaa murteella, ihailen runojen mielikuvitusmaailmaa ja idearikkautta.
Ei D-kirjaimen runon tarvitse alkaa dinosauruksella tai drinkillä. Varsinkin kun koko kirjain on murteessa aivan turhanpäiväinen.
Ajatus selviää hyvin sanasta Riisseli-Lara. Taivutuksia ”ireoi” ja ”larui” voi joutua jo hetken pohtimaan, kun sanasta on vaihtunut sekä konsonantti keskeltä että loppupääte yleiskielisestä murteelliseen.
Warstan kuvat esimerkiksi D:n dyyneistä ja divaanista tukevat Aapisen ajatusta hienosti ja antavat mahdollisuuden oivaltaa sille, joka pysähtyy sivulle hetkeksi.
Lapsi ei taida oppia lukemaan tämän aapisen kanssa. Mutta jotain suomen kielen moninaisuudesta hän voi oppia.
Ja kuka voi olla hymyilemättä ajatukselle Bilteman kassasta, jonka asiakas ei suostu käyttämään B:tä? Tai heltymättä M-kirjaimen Pappa-vainaata muistelevalle Mammalle?
Lopuksi kannattaa vielä lukea paasausosio. Siinä kerrotaan lisää lounaismurteesta, jota kutsutaan myös nimellä ”lyhkäne suami”.
HANNA SALONEN
Heli Laaksonen ja Elina Warsta:
Aapine. 72 sivua. Otava.