Ensi silmäyksellä Antti Tuurin kirja tuottaa pettymyksen. Taas kerran uusi matrikkeli, jonka pääsisältönä on 191 Mannerheim-ristin ritarin kunniamerkin myöntämisperusteet.
Nehän on vuosikymmenten mittaan luettu monesta kirjasta. Ritareista ei totisesti ole vaiettu, vaikka tämänkin kirjan julkistamistilaisuudessa niin väitettiin.
Tarkemmin lukien kirjassa on merkittävää uutta. Taitava kirjailija päättää jokaisen tarinan lauseen parin tiivistelmään ritarin myöhemmistä vaiheista sekä kuolinpäivään. Ritareistahan on elossa enää numero 95 Tuomas Gerdt.
Mielenkiintoista on muistuttaa, että kuuluisa 50 000 markan rahapalkkio liitettiin ristiin vasta kesällä 1943, jolloin suurin osa ritareista oli jo nimitetty.
Ensimmäisenä rahat sai kouraan tuleva merivoimien komentaja Jouko Pirhonen, ritari numero 111, joka oli upottanut suurimman sotalaivan. Toki palkkio maksettiin taannehtivasti edellisillekin tai heidän perikunnilleen.
Ritarien myöhemmistä vaiheista lukisi enemmänkin. Ilmeisesti Tuurilla oli käytössään epätasaista tietoa. Hänkin on jo vanha mies, joka ei varmaan jaksa lähteä alkuperäisaineistoa keräilemään.
Mauri Sariola pyrki aikoinaan selvittelemään ritarien kohtaloita ja julkaisi aiheesta useita eritasoisia kirjoja. Niissä on kuitenkin paljon kirjailijan lennokasta mielikuvitusta.
Sariolan päiväkirjoista selvisi myöhemmin, että 1960-luvun lopulla ritareissa oli tyylikkäitä pankinjohtajia, kiroilevia kuorma-autoilijoita, rapajuoppoja ja rauhallisia maanviljelijöitä. Siis aivan tavallisia suomalaisia askareissaan. Tunnustushan myönnettiin sota-ajan ansioista sotilasarvoon katsomatta. Nyt Tuuri sulkee ritarien tarinan vähäeleisesti.
PEKKA ALAROTU
Antti Tuuri: Mannerheim-ristin
ritarit. 401 sivua. Paasilinna.