Syyllisyys ja huono omatunto saavat minkä tahansa ruuan maistumaan kitkerältä. Tästä huolimatta maustin niillä perheeni arkipäivien ateriointia vuosien ajan.
Uskoin vilpittömästi, että perhe pitää saada yhteisen ruokapöydän ääreen joka päivä. Jos näin ei toimita, lapset syrjäytyvät, etäännyn puolisostani, vitamiinin puutos uhkaa koko perhettä emmekä ikinä opi arvostamaan toisiamme saati suomalaista ruokaa.
Tein ruokalistoja, kauppalistoja, työlistoja. Silti ruokailut eivät vastanneet terveydenhuollon ammattilaisten, ravitsemusasiantuntijoiden tai julkkiskokkien suosituksia eikä perheen yhteistä ruokailuaikaa löytynyt millään.
Koripalloharjoitukset rytmittivät lasten syömisiä. Puoliso tuli kotiin niin myöhään, että muiden nälkä oli pitänyt tyydyttää ajat sitten. Edes kissamme ei arvostanut yhteistä ateriointia, vaan tuijotti syyttävästi, jos ruoka-aika venyi minuutinkaan totuttua myöhemmäksi.
Minä siirtelin pinaattilättyjä lautasellani ja inhosin epäjärjestäytynyttä perhettäni. Eivätkö ne ymmärrä, miten tärkeästä asiasta tässä on kyse?
En muista, kuka keksi ratkaisun ruoka-aikapulmaamme, mutta sen ansiosta saimme ruuan mausteeksi kitkeryyden sijaan aimo ripauksen rauhallisuutta ja iloa.
Viikossa on jo kahden vuoden ajan ollut yksi yhteinen ruokailu: sunnuntaiaamupäivien brunssi. Silloin kaivetaan kaapista isoäidin perintökupit, taitellaan lautasliinat ja
kaadetaan maitokin kannuun. Tarjolla ei ole mitään ihmeellistä, päinvastoin brunssi on oiva tapa tyhjentää jääkaappi. Mikä tahansa maistuu paremmalta, kun se on asetettu kauniisti tarjolle.
Brunssin valmistamiseen osallistuvat ne, jotka heräävät ensimmäisinä. Myöhäisille lankeaa keittiön siistiminen ruokailun päätteeksi.
Sitten istutaan pöytään eikä kenelläkään ole kiire minnekään. Jutellaan, väitellään, nauretaan ja kuunnellaan, mitä muilla on sydämellään. Nautitaan
ruuasta ja toistemme seurasta.
maija ala-siurua on Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja
maija.ala-siurua@
mt1.fi