Jokainen sukupolvi elää historiallisesti poikkeuksellista ja väkevää aikaa. Niin meidänkin sukupolvemme. Oman aikamme poikkeuksellisuus liittyy ihmislajin ylenpalttisen suureen jalanjälkeen Äiti Maassa.
Loputtomalta tuntunut planeetta on kaluttu ja nuhraantunut palloseksi jalkoihimme. Ruualla on mitä suurin osuus tähän tilanteeseen, sillä syödä pitää.
Ruoka on lähes valmista, kun se on tuotettu maatiloilla ja puutarhoissa. Siksi tuotannon ympäristövaikutuksista suurin osa muodostuu alkutuotannossa. Maailmanlaajuisesti sen osuus ilmastonmuutokseen on noin 25 prosenttia, luontokatoon sekä typen ja fosforin ylisuuriin käyttömääriin vähintään 50 prosenttia.
Viljelijä ei ole ruokajärjestelmän ongelmiin syypää: nykyiset tuotantotavat ja koko järjestelmä ovat yhteistuumin rakennetut. Jokainen äänioikeutettu on sekä kuluttajana että ruokapolitiikan kansalaisena vastuullinen toimija. Kestävyys edellyttää ei vain tuotantotapojen ja kulutustottumusten vaan koko järjestelmän uudistamista.
YK:n ympäristöohjelma Unep on ehdottanut, että ”solmitaan rauha luonnon kanssa”. Solmitaan se ruokapöydissä! Rauhansopimukseen tulee sisältyä, että hyvinvointivaltiot siirtävät suuret saappaansa tallomasta ympäristöä muissa maissa, katseilta piilossa. Sopimuksen tulisi sisältää luonnonvarojen käytön kohtuullistaminen sekä reiluus yli valtakuntien rajojen, ylisukupolvisesti. Sanontaa mukaillen: ”Esi-isiltäni sain tämän Maan, se on lainassa minulla tulevia sukupolvia varten”.
Eskapistinen, vastuuta pakoileva usko teknologioihin, jotka tekevät ruokaa tyhjästä ja korvaavat maatalouden, on vailla tieteellistä perustaa. Uskomukset kuitenkin kertovat, kuinka huonosti osa meistä ruokaansa ymmärtää. Näköpiirissä ei ole maataloutta korvaavia teknologioita; usko niihin on osa ratkaistavaa ongelmaa.
Kestävyystieteellinen tutkimus tuottaa näkymän siitä, miltä ruokapöytärauha voisi näyttää Suomessa. Kun nyt syntyneet täyttävät 80 vuotta vuonna 2100, ruokaturvamme perustuu kotimaisiin panoksiin ja tuotantoon. Maakuntien mittakaavassa perusruuat ovat lähiruokaa.
Vesirikas Suomi toteuttaa luonnonvarareiluutta viemällä paljon vettä vaativaa tuotantoa, erityisesti maito- ja naudanlihatuotteita. Paikalliset tuotannon, jalostuksen ja jakelun ketjut ovat biokaasulla energiaomavaraisia, ilmastoneutraaleja ja ravinteet kierrättäviä.
Alueilla kotieläintalous ja kasvintuotanto ovat keskenään tasapainossa. Metropolit ovat purkautuneet ja ruokaympäristöstään vastuun ottanut väestö asuttaa hyvinvoivat (maa)seudut kaupunkeineen.
Kirjoittaja on agroekologian professori Ruralia-instituutissa Helsingin yliopistossa.