Pari vuotta sitten suomalainen valtuuskunta vieraili ystävällismielisessä naapurimaassa. Ennen isäntien tapaamista virkamies valmisteli heitä tulevaan kohtaamiseen: ”Varautukaan sitten siihen, että kuulette paljon Zapad-
nimisestä harjoituksesta”.
Kuulijat vaikuttivat hämmentyneiltä. He vilkuilivat vaivihkaa toisiaan ja kuiskivat keskenään: ”Mikä ihmeen Zapad? Mistä se nyt oikein puhuu?”
Kyse oli siihen asti suurimmasta kylmän sodan päättymisen jälkeen Euroopassa järjestetystä sotaharjoituksesta. Tosin se oli muodollisesti jaettu kahtia niin, etteivät TAE-sopimuksessa sovitut rajat ylittyisi.
Varmasti ei tiedetä, kuinka
monta kymmentä tuhatta miestä tuohon vuoden 2009 harjoitukseen osallistui. Mutta se tiedetään varmasti, että siinä tehtiin ydinasein isku, jonka kohteena oli Varsova.
Jokin aika sitten samansukuisessa harjoituksessa tavoitteena oli Pohjois-Norjan sekä Ahvenanmaan, Gotlannin
ja Bornholmin saarten haltuunotto, jotta apuvoimien tulo Baltiaan voitaisiin estää, jos sen miehittäminen kävisi
välttämättömäksi.
Yksi seikka askartutti minua pitkään.
Ei se, että niin monet suomalaiset olivat pihalla kuin lumiukot. Ei sekään, että harjoitetuksessa käytettiin ohjuksia, joiden kantama ylitti niin sanotussa euro-ohjukset
kieltävässä sopimuksessa määrätyt rajat. Ei myöskään Itämeren tärkeimpien saarien haltuunoton valmistelu
– suurvaltojen asevoimat valmistelevat joka tapauksessa kaikenlaisia vaihtoehtoja.
Minua kiusasi se, miksi ydinaseet kohdistettiin Varsovaan, kun samaisten aseiden kantama olisi hyvin riittänyt Berliiniin asti?
Nyttemmin uskon saaneeni kysymykseen vastauksen. Se sisältyy toimittaja Edward Lucasin kesäkuussa julkaisemaan Itämeren turvallisuusraporttiin.
Tausta on tämä: Kun Puola ja Baltian maat aikanaan liittyivät Natoon, elettiin suojasään aikaa. Venäjän ja Naton suhdetta säätelivät vuosina 1997 ja 2002 solmitut sopimukset. Osapuolet olivat niissä luvanneet olla pitämättä toisiaan vihollisina, toimia läheisessä yhteistyössä yhteisten arvojen pohjalta, pidättyä sotilaallisen voiman käytöstä ja kunnioittaa kaikkien maiden alueellista koskemattomuutta.
Jos tästä pidettäisiin kiinni, Nato lupasi puolestaan olla tuomatta uusiin jäsenmaihin ydinaseita tai perustamatta niihin uusia pysyviä sotilaallisia rakenteita.
Tästä lupauksesta Nato piti kiinni pitkään sen jälkeen, kun Venäjä oli jo virallisestikin ilmoittanut pitävänsä Natoa suurimpana turvallisuusuhkanaan.
Alkuun ei Puolaa ja Baltian maita varten tehty Natossa puolustussuunnitelmia lainkaan – Saksan mielestä niiden laatiminen kun olisi merkinnyt Venäjän vastaista poliittista provokaatiota. Viroon tehdyn kyberhyökkäyksen ja Georgian sodan jälkeen mieli kuitenkin muuttui.
Päätös Puolan ja Baltian maiden puolustussuunitelmista tehtiin vuonna 2009 – ei kuitenkaan Venäjän vaan Valko-Venäjän mahdollisen hyökkäyksen varalta! Kun Nato vuonna 2013 uskalsi järjestää ensimmäisen oman sotaharjoituksensa Baltiassa, siihen osallistui 65 00 miestä – Saksasta 55 ja Yhdysvalloista 40.
Baltian puolustussuunnitelman ydin oli päätös, jonka mukaan Puolan armeijan liikkuvin ja tehokkain kolmannes varattiin sen puolustamiseen. Sen tarkempia voimankäyttösuunnitelmia ei tehty, koska Natossa uskottiin, että pelkkä tieto apujoukkoja koskevasta päätöksestä riittäisi ehkäisemään Baltian maiden painostamisen.
Tästä Ruususen unesta
Venäjä herätti Naton suunnittelijat harjoittelemalla ydiniskua Varsovaan.
Lucas ei usko, että Venäjä
aikoo käyttää asevoimaa Baltiassa. Sotilaallisen voiman näytön ja informaatiovaikuttamisen avulla se haluaa vain saada baltit uskomaan, että vastarinta on turhaa, suomalaiset ja ruotsalaiset uskomaan, että syrjässä pysyminen säästää heidät sodan kiroilta, puolalaiset pelkäämään, että Saksa ja Venäjä voivat taas kerran keskenään päättää sen kohtalosta – ja vakuuttaa kaikki siitä, ettei Yhdysvallat halua eikä pysty tulemaan apuun.
Suomessa tämä viesti käy näinä aikoina hyvin kaupaksi.