Tänään kirjoitetaan yhdessä jos toisessakin kodissa kappale suomalaista ruokahistoriaa. Kirjataan ylös, mitä syötiin, miksi ja kenen kanssa.
Ruokapäiväkirjojen keruu on hieno osoitus siitä, että kulttuurin ahjona tunnettu Suomalaisen kirjallisuuden seura näin luokittelee ruuankin kulttuuriksi.
Arkiaamuna ei tätä kulttuuripuolta tule kiireessä tuumineeksi. Olisiko löysän munan syönti kulttuuriteko? No, siinä mielessä kyllä, että juuri Suomessa eikä paljon muualla löysän munan uskaltaa syödä salmonellaa pelkäämättä.
Maataloudessa on siis vaalittu sellaista työkulttuuria, että munan voi nauttia jopa raakana, kuten koiramme Diego mieluusti tekee.
Keltuaisessa piilevää kolesterolia en osaa kauhistella. Olen ymmärtänyt, että mässäily kovalla rasvalla, valkoisilla jauhoilla ja sokerilla on pahempi peikko jopa kaltaiselleni korkean kolesteroliperimän kantajalle.
Luomuviili maistuu välillä, kun kaurapuuroa ei kerkiä keittää. Viilissä maistuu lapsuus. Kun mummu teki viiliä, ei jukurttia edes tunnettu. Silloin päälle pantiin vähän sokeria, nyt siemeniä, manteleita ja marjoja.
Kauraleipäkin sopii hätäiseen syömiseen puuron korvikkeeksi. Tänä aamuna teki mieli pistää päälle meetvurstia, mutta lykkäsin mielitekoa illaksi.
Tottumukset näyttävät vaikuttavan aika paljon syömisiini. Ravitsemusgurut puhuvat kotimaisten marjojen eivätkä tuontihedelmien puolesta, mutta minä näköjään aina vain puristan ikivanhalla sähkökäyttöisellä sitruspuristimella appelsiinin tai kaksi päivän avaukseksi.
Mies tyytyisi purkkimehuihinkin. Oma arvaukseni on, ettei ihminen niistä paljon hyödy.
Tätä menoa oikeasta ruokapäiväkirjastani tulee aika pitkä kertomus. Perjantain kauppalista on vielä tekemättä ja illalla tulee vieraita.