Suo on Venäjän joukoille vaarallinen, sen kertovat Raatteentie ja Ukrainan taistelut

Vaikka Venäjä tuntuu käyvän Ukrainassa väsyttävää ilmasotaa, ei maaston merkitys ole nykysodankäynnistä kadonnut. Raskas kalusto, panssarivaunut ja ajoneuvot on sidottu kantavaan maastoon teille ja hyökkäysurille.

Valittu tie voi määräytyä mäkien, vesistöjen tai esimerkiksi ennallistetun suon mukaan

“Esimerkkejä luonnonesteiden hyödyntämisestä löytyy kaikista sodista”, kertoo sotahistorian tutkija ja kolmen yliopiston dosentti Lasse Laaksonen.

Suomalaisille tutuimpia esimerkkejä on Raatteen tien taistelu talvisodassa vuonna 1940. Neuvostoliiton 44. divisioona pakkautui kalustonsa kera kapealle tieuralle soiden ja järvien väliin. Syvä lumi ja kova pakkanen estivät sivusuunnassa liikkumisen, ja yli 30 kilometrin mittaiseksi venynyt kolonna joutui suomalaisten tuhoisien motti-iskujen kohteeksi.

Suomen sotasaalista vuodelta 1941. Kuva: Sa-kuva / Kapteeni O.Kakko

”Maavoimiin pätevät edelleen samat lainalaisuudet. Venäläisen raskaan kaluston etenemiskyky upottavassa maastossa on yhä huono. Länsiajoneuvot pärjäävät tässä suhteessa vähän paremmin”, Laaksonen sanoo.

Venäläiseen sotataitoon on perinteisesti kuulunut massahyökkäys, jossa määrällä paikataan laadun puutteita. Sama toimintatapa näkyy edelleen hyökkäyksessä Ukrainaan. Laaksosen mukaan puolustaja voi tällöin käyttää hyväkseen taistelukentän anatomiaa. Se ohjaa vihollisen liikkeitä ja helpottaa niiden ennustamista.

”Sodassa maa-alan hallinta on edelleen tärkeää. Niin paljon kuin drooneista puhutaan, ne eivät poista valtaamisen merkitystä. Rauhanneuvotteluissa vahvoilla on se, joka hallitsee maa-alaa.”

Luonnonesteet eivät silti yksin ratkaise. Joskus niistä voi olla haittaa myös omalle puolustukselle.

Esimerkiksi Ukrainassa maastoa on muokattu tulvittamalla. Kah’ovkan padon räjäyttäminen ja sen aiheuttama tulva hidasti hyökkäystä, mutta toisaalta haittasi myös puolustajan omaa liikkumista hyökkäyssuuntaan.

”Tulvittaminen on hätäratkaisu, jonka käyttöä on harkittava tarkkaan.”

Laaksonen kertoo, kuinka talvisodassa Viipurin taisteluissa harkittiin Saimaan kanavan sulkujen avaamista ja maaston laajempaa tulvittamista Talin ja Portinhoikan suunnalla, mutta suunnitelmasta luovuttiin: vesi olisi saattanut vaikeuttaa myös omien joukkojen huoltoa ja selustayhteyksiä. Tulvitukset jäivät paikallisiksi ja pienimuotoisiksi.

Tämänhetkiseen keskusteluun Itä-Suomen soiden puolustuksellisesta ennallistamisesta Laaksonen suhtautuu positiivisesti, mutta kehottaa pitämään pään kylmänä. Hänen mukaansa maanpuolustuksen tarpeet menevät tässä tapauksessa aina etusijalle.

”Soiden ennallistaminen toteuttaa vihreitä arvoja siellä, missä mahdollista, mutta puolustusta niille ei pidä uhrata. Toisinaan puolustus voi olla luontoa tuhoavaa, esimerkiksi ampumasektoreiden raivausta.”

Venäläinen tankki suohon uponneena Kiestinjoen itäpuolella 1941. Kuva: Sa-kuva / Hedenström

Hän kuitenkin pitää myönteisenä, että eri viranomaiset ja toimijat pohtivat asiaa yhdessä. Soiden ennallistaminen on joka tapauksessa pitkä projekti, johon liittyy seurantaa ja useita pilottihankkeita.

”Hyvä koordinointi on tärkeää, sillä kaikki eivät voi käydä omaa sotaansa eri tahoilla ja eri keinoin. Tarvitaan yhteistyötä ja tervettä järkeä, ettei omaa liikkuvuutta tuhota liiaksi.”

Laaksonen kiittelee sitä, että kokonaismaanpuolustus on viime vuosina tullut suomalaisille viranhaltijoille ja poliitikoille tutummaksi.

”On hienoa, että ymmärretään eri alojen yhteensovittamista. Muutama vuosikymmen sitten tällainen yhteistyö puolustuksen ja vihreän liikkeen välillä ei olisi ollut itsestään selvää.”

Kun yhteiskunta ottaa aiheen kylmäpäisen vakavasti, lisää se puolustuksen uskottavuutta ja ennaltaehkäisevää tehoa.

”Mitä uskottavampi puolustus, sitä vähemmän vihollisella on hyökkäyshalua.”