Vietimme taas syyskuussa perinteisiä rakennusperintöpäiviä. Tavoitteena on lisätä tietoa kulttuuriperinnön monimuotoisuudesta. Tämä yleiseurooppalainen tapahtuma nosti tällä kertaa esille rakennusten uusiokäytön. Rakennus elää ja sillä voi elinkaarensa aikana olla monta käyttötarkoitusta.
Muutos ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia. Moni kohde taistelee olemassaolostaan viranomaismääräysten viidakossa. Kulttuurihistorialliset arvot ovat usein enemmän haitta kuin etu. Joskus tuntuu, että järjen käyttö on kielletty.
Aitoa ja alkuperäistä on opittu arvostamaan. Luonto ja kaikki siihen liittyvät on taas muodissa.
Kaavoituksella on pyritty suojelemaan vanhoja maisemakokonaisuuksia. Kuten vanhat harmaakivikirkot ovat tunnistettavissa päätykolmiostaan omalle seudulleen tyypillisinä, myös maisemat ovat tunnistettavissa: pohjalainen lakeus, hämäläinen rehevä vaihtelevuus, saariston kalliot mäntyineen ja vakkasuomalainen merenpohja lahdenpoukamineen. Muutokset näkyvät myös näissä maisemissa.
Ei aikaakaan, kun tämän lehden palstalla ikävöitiin perinteisiä heinäseipäitä pellolle valkoisten paalien sijaan. Mutta eikö kukaan kaipaa perinteistä maaseudun rakennustyyppiä, joka istuu maisemaan kuin nyrkki silmään?
Maaseutua kaavoitetaan vilkkaasti tonttimaaksi ja rakennuksia nousee kuin sieniä sateella niin keskelle peltoa kuin pellon laidallekin metsän reunaan. Mutta millaisia rakennuksia? Valmiita talopaketteja, joita ei ole tarkoitettu perinnemaisemaan. Tervehdin ilolla sitä arkkitehtiä, joka keksi muokata perinteisen pohjalaisen talon valmispaketiksi. Talotyyppiä ei kuitenkaan pidä pystyttää minne tahansa oman reviirinsä ulkopuolelle. Näissä asioissa paikallisen rakennusvalvontaviranomaisen tulisi ymmärtää ympäristön merkitys, mittakaava ja maiseman arvostatus varsinkin silloin, jos ao. alueen maisemakokonaisuuksia on jo yleisellä tasolla pyritty suojelemaan.
Kun katson perinteistä vakkasuomalaista maisemaa, tiedän olevani meren pohjalla. Ympärillä on upeita lahden poukamia ja siellä täällä kohoaa entisiä saaria mäntyineen. Ymmärrän, miten onnellinen on hän, joka haluaa jakaa tämän kokemuksen. Monet maatilat ovat säilyneet uusiokäytössä. Tilalle on tullut hevostalleja ja erilaisia puoteja keskellä ei mitään. Se kaikki kertoo kulttuuriperinnön monimuotoisuudesta ja jatkuvuudesta.
Tarja Tuulikki Laaksonen
fil.tri
Tampere