”Onko sinulla jotain sukujuuria Oulussa?”
Tuohon kysymykseen olen vastannut lukemattomia kertoja puolen vuoden ajan – siitä lähtien kun kerroin muuttavani pohjoiseen.
Ei, olen ihan etelän tyttöjä.
Kun olen jatkanut samaan hengenvetoon, että avomieheni on kotoisin Kärsämäeltä Pohjois-Pohjanmaalta, olen saanut hyväksyviä nyökkäyksiä.
”Ahaa, no sitten.”
Kutakuinkin kaikkia kaltaisiani Espoossa syntyneitä vaivaa juurettomuuden tunne. Espoolaiset eivät ole oikein mistään kotoisin, kun vanhemmat ovat tulleet kuka mistäkin.
Vaikka olen elänyt onnellisen lapsuuden turvallisessa koiraperhelähiössä, en ole kotiseutuuni yhtään niin kiintynyt kuin monet maaseudulta muuttaneet.
Opiskeluaikoinani Viikin maatalous-
metsätieteellisessä hieman kadehdin maalla kasvaneita kavereitani, jotka kertoivat kotikylistään eri puolilla Suomea. Niitä saatettiin vähätellä, mutta pienissä paikkakunnissa on aina jotain omaleimaista.
Oma synnyinkuntani Espoo ei herätä juuri minkäänlaisia intohimoja.
Uusimaa on maakuntanakin mitäänsanomaton hallinnollinen termi pääkaupunkiseudulle ja sen lähikunnille.
Savolaiset ja karjalaiset kyllä tunnetaan, mutta uusmaalainen on jo sanana valju ja teennäinen. Kun puhutaan maakunnista, tarkoitetaan yleensä muita maakuntia kuin Uuttamaata.
Espoo kauniine saaristoineen ja mainioine mustikkametsineen ansaitsisi kyllä puolustuspuheenvuoronsa.
Jotkut ystäväni kykenevät olemaan
ylpeitä espoolaisuudestaan. Ehkä heidän lapsensa oppivat leimautumaan keskuksettomaan kaupunkiinsa.
Karu tosiasia kuitenkin on, ettei muuttovoittoinen kunta kerää kovasti sympatiaa.
Porista Espooseen muuttanut kannattaa
Ässiä. Kuopiolaissyntyinen kaipaa Kallavettä.
Pääkaupunkiseudun asukkaat leimataan puhetapansa perusteella helposti ylimielisiksi, vaikka murre se on stadin slangikin.
Espoolaista ässää tahattomasti suhautteleva tavis saa mielikuvissa yllensä kalliin purjehdustakin.
Hämmästyksekseni minulle vasta
hiljattain selvisi, että minulla on kuin onkin sukujuuria Oulussa.
Mummini pyysi vain viikko ennen äkillistä kuolemaansa minua selvittämään, onko hänen isovanhempiensa sekä tätinsä ja enonsa hautaa hoidettu Oulun hautausmaalla.
Sukuhauta löytyi pienen salapoliisityön jälkeen, vieläpä hyvin pidettynä. Mummilleni en kuitenkaan ehtinyt sitä kertoa, enkä kysellä lisätietoja.
Hautajaisissa sain käsiini mummini
siskon eli isotätini kirjoittamat muistelmat
sukulaistemme vaiheista Limingassa ja Oulussa.
Äidinäidinäidinäitini on kulkenut samoissa maisemissa kuin minä nyt. Lähes päivittäin pyöräilen mummini tädin entisen asunnon ohi. Mummini eno oli riemastuttava persoona.
Tuli tunne, että olen sittenkin jostain kotoisin. Minulla on täällä juuria.
Pohjoiseen elämänmenoon on ollut helppo kotiutua, vaikka yleensä muuttovirta kulkee pohjoisesta etelään.
Raksilan jäähallissa ei tunnu vieraalta osallistua Kärppien äänekkään fanilauman kannustusrummutuksiin.
Täysveristä oululaista minusta tuskin tulee, mutta ehkä omat lapseni joskus kokevat pohjoisen omakseen. Elleivät sitten muuta houkutusten perässä etelään ja löydä juurensa Espoosta.
suvi.niemi@
maaseuduntulevaisuus.fi