En ole koskaan samaistunut Pirjo Hassisen (s. 1957) romaanihenkilöihin. Kielessä ja kerronnassa on silti aina ollut imua, ja sitä on Populassakin. Ihmiset ovat kiinnostavasti ristiriitaisia ja perusteltuja mutta samalla epätodellisia.
Se ei tietenkään ole haitta, tyylilajista on kyse. Pirjo Hassinen karrikoi ja karnevalisoi. Tällä kertaa hän lihallistaa sen, mikä on tullut tutuksi iltalehtien lööpeistä.
Äärioikeistolainen Popula on noussut isolla äänimäärällä eduskuntaan. Sen keulahahmo on tunnekylmä mutta viettelevä puhekone Jukka Kalmari. Puolue kutsuu helmoihinsa vähäosaisia, syrjittyjä ja väärinymmärrettyjä, joita yhteiskunta vauhdilla tuottaa.
Raamikas, seksuaalisuuttaan hakeva Perttu on menettänyt tarmokkaan äitinsä Alzheimerille. Portsarin työstä tulee potkut. Seinänaapuri Pirjo tarjoaa äidillistä lohtua viinipullojen äärellä. Pirjo puolestaan on väheksynnästä katkeroitunut kukkamaalari. Hän päätyy lehtiin turmeltuaan tunnetun taiteilijan teoksen.
Popula on vastaus kummankin kaipaukseen, sillä puolue antaa heidän elämälleen merkityksen. Kalmari palkkaa Pertun turvamiehekseen. Pirjo saa itsetuntoa, kun Popula hyödyntää hänen julkisuuttaan. Oman lisänsä kuvioon tuo Pirjon tytär uusperheineen, johon kuuluu Afrikasta adoptoitu murrosikäinen tyttö.
Popula ei osoittaudu turvasatamaksi. Humalapäissään Kalmari erehtyy veljeilemään uusnatsien kanssa. Selvittyään hän huomaa olevansa jengin pihdeissä. Mutta kun on valtaa, mokat voi maksattaa muilla.
Hassisen parhaita romaaneja Popula ei ole. Teemat ovat ilmeisiä ja lopun pitkitetty väkivalta jättää tunkan jälkimaun. Onneksi kaikki paha ei toteutunut, mitä kehittely vihjasi tulevaksi.
ANELMA
JÄRVENPÄÄ-SUMMANEN
Pirjo Hassinen: Popula.
318 sivua. Otava.