Umpihanki on hiihtäjälle kuin meri purjehtijalle

PUDASJÄRVI (MT)

Umpihulluja nuo umpihankihiihtäjät.

Sitä mieltä ovat sekä MM-kisojen yleisö että osallistujat itse.

Kyseessä ei ole pelkkä hiihtokilpailu. Osallistujien on osoitettava paitsi kova kuntonsa myös hyvä yleistietonsa sekä suunnistus- ja erätaitonsa.

Hiihtokilometrejä kertyy 2–3 päivän aikana 40–60 ja vähintään yksi yö täytyy viettää metsäleirissä.

Tehtävärasteilla testataan tietoja. Vääristä vastauksista saa sakkominuutteja.

Lisärasteja kiertäneet taas saavat hyvitysminuutteja. Sunnuntain takaa-ajossa ensimmäiseksi maaliin tullut voittaa.

Voittajaksi voivat kuitenkin julistautua kaikki maaliin selvinneet.

Pudasjärven urheilijat on järjestänyt umpihankihiihdon MM-kisat jo 18 kertaa.

”Pakkasrajaa ei ole”, kilpailun perustajiin kuuluva Heikki Haavikko kertoo.

Eräänä vuonna pakkasta oli 37 astetta. Silloin huoltotiimi oli erityisen tarkkana, ettei kukaan lähde kisaan heppoisin varustein.

Perinteisillä hiihtomonoilla ei kannata lähteä kahdeksi päiväksi pakkaseen.

Ylivoimaisesti suosituin yhdistelmä on Nokian huopakumisaappaat ja Järvisen metsäsukset.

Vaikka vastuu luonnossa selviämisestä on kilpailijoilla itsellään, turvallisuutta vaalitaan myös paikantimilla.

Jokainen joukkue ja yksilöhiihtäjä kantaa mukanaan koiratutkaa, jonka avulla niin kilpailunjärjestäjät kuin kotiväki voivat reaaliaikaisesti seurata, missä hiihtäjä kulkee.

Jos kilpailija jää pitkäksi ajaksi paikoilleen, järjestäjät varmistavat, ettei hän ole loukkaantunut.

Tänä vuonna ensimmäisellä tehtävärastilla piti arvioida etäisyys järven jäälle ja metsärinteeseen pystytettyjen merkkien välillä.

Noin kuudenkymmenen metrin etäisyys arvioitiin usein liian pitkäksi.

”Puun pituus näillä leveyksillä on noin 15 metriä. Jos sen hoksaa, arviointi on helpompaa”, Haavikko toteaa.

Ensiapurastilla kilpailijoiden piti laittaa kuvitteellisen ukkosmyrskyn runteleman telttaseurueen uhrit kiireellisyysjärjestykseen.

Luonnontuntemusta mitattiin marjoilla. Tunnistettavana oli muun muassa pihlajanmarja, karpalo, puolukka ja mustikka.

Turvallisuusrastilla kilpailijoiden piti haistella eri polttonesteitä ja arvata, mitä tankit sisältävät.

Lauantain hiihto rasteineen on fyysisesti rankka, jopa kymmenen tunnin ponnistus.

Henkinen kantti mitataan yöllä, joka vietetään maastossa.

Leirissä ei odota valmiina kuin riukuja, joista kilpailijat rakentavat itselleen laavun ja pöllejä, joista hakkaavat polttopuita.

Makuupussit, sahat, kirveet ja lapiot kilpailijat kantavat rinkoissaan.

”Kilpailu vaatii erätaitoja, jotta pystyy syömään, kuivattamaan vaatteensa ja nukkumaan talvisessa metsässä”, Haavikko toteaa.

Erätaitoja testaamaan tulivat muun muassa Eerikkilän urheiluopiston eräopasopiskelijat, joilla umpihankihiihdon MM-kisoista selviytyminen kuuluu koulutusvaatimuksiin.

Viron Potut -nimisen joukkueen jäsenet Antti Santala, Jani Julkunen, Tarja Salmi ja Leena Heikkinen levittävät avaruuslakanan pressusta kyhätyn laavun lattialle ja valmistautuvat ryynimakkaraillalliseen kohentamalla nuotiota.

Kaakaotakin aikovat keittää ja nauttia – ilman terästystä, kuten tulevan eräoppaan kuuluukin.

Jäiset puut rätisevät ja kipinät sinkoilevat.

Reilun 300 kilpailijan ja noin 200 vapaaehtoisen järjestäjän leiri pimeän metsätien varressa on eränkävijöiden oma festivaali.

Silmät kostuvat savusta. Ehkä myös onnesta ja vapaudentunteesta. Väsymyksestä ainakin.

Moni umpihankihiihtäjä on MM-kisoissa mukana vuodesta toiseen. Kymmenen kertaa osallistuneet ovat oikeutettuja umpihankineuvoksen arvonimeen.

Kouvolalaiselle kirkon suntiolle Erkki Korhoselle tämä vuosi on jo 12. kerta.

”Täällä ollaan osana luontoa”, hän pohtii.

Huovit-joukkueen nestori siteeraa suosikkikirjailijaansa Veikko Huovista: ”Onni on lämmin sukka kuivassa saappaassa.”

Sunnuntaina moni hiihtäjä miettii makuupussistaan kylmään aamuun kömpiessä, ettei enää koskaan lähde mukaan.

Jo saunassa urakan jälkeen mieli muuttuu: Ehkä sittenkin taas ensi vuonna uudestaan...

SUVI NIEMI

Avaa artikkelin PDF