Metsänomistaja on turvaton

Kun tilastamme tuli kuolinpesä ja otin metsät hoidettavikseni, valitsin yhteistyökumppaniksi oman metsänhoitoyhdistyksen. Se mainosti olevansa metsänomistajan asialla, tosin pakkojäsenyyden turvin!

Nyt kokemuksia on kertynyt usealta vuodelta, itsenäisenä metsänomistajanakin. Tiedän esimerkiksi, että nopeasta hakkuuluvasta joutuu maksamaan ylimääräisen maksun metsäkeskukselle.

Myös verohuojennusten ajalle 2008–2010 osunut yhdistyksen toimeksi jätetty harvennushakkuu opetti. Ensin verotoimisto hätyytteli ennakkomaksusta, kun yhdistykseltä oli mennyt väärä tieto kaupan solmimisajankohdasta. Metsäneuvoja puolusteli sitä ”tietokoneongelmana”.

Itse hakkuu toteutui sitten viime tipassa juhannuksena 2010. Verovapaus ehti vanheta, rahat kun olisi pitänyt olla tilillä jo edellisvuoden lopussa.

Seuraavana olivat vuorossa yhdistyksen hankintana tekemät energiapuu- ja harvennushakkuu. Metsätaloussuunnitelmassa olleet maininnaat metsälehmuksista ja lehtikuusista eivät hakkuussa tekijöitä pidelleet...

Kaikkiaan kolme metsätalousneuvojaa ehti vakuuttaa, ettei hakkuu ulotu lehmusalueelle. Kuitenkin alueelle oli tehty kaksi ajolinjaakin. Suurimman hakatun lehmuksen kannon halkaisija oli 13 senttiä. Metsäkeskuksen tarkastajan mukaan hakkuu ”paransi lehmusalueen kasvua”.

Se, että metsä kuului ja kuuluu PEFC-ryhmäsertifioinnin piiriin, oli yhtä tyhjän kanssa. Samana syksynä lehmuksia oli mennyt lähiseudulla myös muutamassa muussakin hakkuussa.

Luonnonsuojeluyhdistys älähti niistä kiitettävästi.

Metsänhoitotyö jatkui. Tilasin täydennysistutuksena tervalepän taimia yhdistykseltä. Taimisäkit oli tuotu juuri pari päivää ennen juhannusaattoa pihalle. Löysin ne illalla kotiin palatessani ja ryhdyin töihin. Aatonaaton iltana istutusurakka oli ohi.

Taimilasku tuli yhdistykseltä ripeästi. Heinäsin taimikon seuraavana kesänä, kasvu pääsi hyvin käyntiin.

Tänä syksynä rajanaapurin päätehakkuussa metsänhoitoyhdistyksen neuvoja oli tehnyt ajolinjan mitään kyselemättä metsälohkoni läpi. Lohkolla ei ole tierasitteita.

Yhdellä sivulla on maakunnallinen runkovesilinja. Siihen liittyvä huoltotieoikeus on kuitenkin vain linjan toisella puolella, eikä putkilinjalla ole ajoneuvoilla ylitysoikeutta. Eikä ylipäätään mitään asiaa ulkopuolisilla.

Siispä nyt oli tehty ”uusi huoltotie” lupia kyselemättä maalleni linjan varteen.

Urakoitsija oli vielä laajentanut varsinaista laanipaikkaa kasaamalla useita kasoja ”uuden” tien varteen, yksityistien suukin oli tukittu puukasoilla.

Kukaan ei nyt tunnu olevan vastuussa tapahtuneesta. Minua on syyllistetty, taas, ja rajusti. Kirjoittamalla tämän toivon, että vastaavaa ei kenenkään metsäomistajan tarvitse enää kokea. Puiden kasvatus ei ole ilmaista, eikä metsänomistus.

Kaikkiaan metsänhoitotyö on siksi pitkäjänteistä, että asiallisen ja keskinäiseen luottamukseen perustuvan toiminnan täytyisi olla eri osapuolten välillä itsestään selvä asia.

Inkeri Marttila

eläkeläinen

Kouvola

Avaa artikkelin PDF