Amerikasta Eurooppaan rantautunut halloween on monen lapsen mielestä syksyn ainoa valonpilkahdus, vaikka pimeillä voimilla siinä leikitäänkin.
Tarjolla on kuitenkin aina ollut myös kotimainen vaihtoehto. Harva tuntee edes kekrin nimen, saati taustat, mutta nyt siihen on välineitä.
Talonpoikaiskulttuurisäätiön
on pistänyt pystyyn hyvät nettisivut, joilla on paitsi historiallista taustatietoa myös kättä pitempää niin kylille, opettajille, päiväkodeille kuin perheillekin, valaistusta, ohjelmaa ja tuntisuunnitelmia myöten.
Lapsille voi opettaa kekrileikkejä ja kitupiikkien kovertamista.
Ideoita riittää ja nopeallakin lukemisella selviää, mistä on kysymys: kekriä vietettiin jo muinoin Mikkelinpäivästä Pyhäinpäivään, loka–marraskuun vaihteessa.
Kekri aloitti ennen vanhaan uuden kalenterivuoden. Ajankohtaan kuului maatalouden työvuoden päätöksen juhlintaa, palkollisten vapaaviikko ja pestipaikkojen vaihtoa – syömistä unohtamatta.
Kekriä on pidetty myös vuodenvaihteen väliaikana, jolloin levottomien vainajien henget kummittelivat.
Tähän teemaan sopii myös Maahengen uutuuskirja Ahmattien yö, kekriseikkailu. Se kertoo mummon ja serkusten mökkimatkasta, joka ei sujunutkaan ihan suunnitelmien mukaan. Matkalla tavataan päätön kekripukki, illastetaan aatelisherran ja tämän kuolleiden sukulaisten kanssa ja osallistutaan pihajuhlaan.
Tarina on paikoin sekavahko, kieli turhan monimutkaista ja päättömät ja silmättömät hahmot voivat jopa pelottaa pienimpiä. Esi- ja alakouluikäisiä tämä kaikki ei tuntunut haittaavan, vaan kirjaa pyydettiin uusintalukuun.
Opetuksellisia sanoja ja puheenaiheita perheille on ripoteltu tekstiin melko runsaasti: maaseudun hiljaisuus ja yöllinen pimeys, syyskyntö, pakanallinen, ”maalaiset asuvat peltojen keskellä”, kuolonjäykkyys, suu- ja sorkkatauti, lampola, runtuviikko.
Siis erilainen satukirja.
EIJA MANSIKKAMÄKI
www.kekri.fi
Kreetta Onkeli ja Jussi Kaakinen: Ahmattien yö, kekriseikkailu.
64 sivua. Maahenki.