KIRJA-ARVIO: Sankaritarina kääntyi epäonnistumisen vertauskuvaksi

Talvivaaran tarina on täynnä vaarallisia opetuksia. Nikkelin hinnannousun huumassa edettiin liian kiireellä ja uutta teknologiaa lähdettiin soveltamaan likimain suoraan käytännön kaupalliseen toimintaan.

Valvova viranomainen Kainuun elykeskus taipui työllisyyden vuoksi tärkeän kaivoksen edessä tavalla, joka jättää pitkän varjon hallinnon luotettavuuteen.

Syntyi Stop Talvivaara -liike, joka yhdistää aiempia ympäristöliikkeitä laajemmin kansalaisia yli puolue- ja ammattirajojen. Se vaatii paitsi ympäristön kannalta kestävää liiketoimintaa myös uskottavaa hallintoa.

Nämä havainnot nousevat päällimmäisiksi lukiessa Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan viime viikolla ilmestynyttä tietokirjaa Talvivaaran vangit.

Talvivaaran johdon – ennen kaikkea perustajan ja entisen toimitusjohtajan Pekkä Perän – toiminnasta syntyy kuva katteettomasta tulevaisuuden uskosta. ”Ongelmat on tehty voitettaviksi” -tyyppinen ajattelu herätti ensin luottamusta ja ihailua. Talvivaarasta tuli Kainuun suuri sankaritarina.

MT:n lukijakunnassa moni tietää kokemuksesta, että luonnon olosuhteita ei voi päihittää tahdonvoimalla. Sijainti runsaslumisella ja -sateisella alueella, samoin kuin musta­liuskekiveen liittyvä tutkimustieto, ohitettiin liian kevyesti.

Kaivos, jonka piti perustua likimain suljettuun vesienkiertoon, on joutunut turvautumaan kerta toisensa jälkeen ylijuoksutuksiin.

Kaivoksen ympäristölupa on rikottu niin monta kertaa, että moni vannoutunutkin kaivoksen kannattaja on kääntynyt vähintään epäilijäksi.

Kainuun elykeskuksen toiminta saa paljon tilaa kirjassa. Koska Talvivaara on työllistäjänä niin tärkeä, oman ”pesän” likaamisen sijaan annettiin ympäristön likaantua.

Silti ihmetyttää, miksi Talvivaaran tiedossa olleista virheistä ei tiedotettu. Suoranaisia vaaratilanteitakin aiheuttaneet raskasmetallipäästöt jätettiin sen varaan, että ne ovat julkisesti luettavissa asiakirjoista ja raporteista.

Kuten kirjassa todetaan: kirjastot ovat pullollaan julkista tietoa. Mutta moniko osaa sieltä löytää tarvitsemansa – varsinkaan, jos ei tiedä, että jotain uutta on saatavilla?

Talvivaara jättää opittavaa siis ainakin hallinnolle siinä, kuinka toimia tilanteissa, joissa elinkeinojen, kansalaisten ja ympäristön intressit menevät ristiin.

Kauppisen ja Oinaalan kirja piirtää kuvan siitä, kuinka tiedotusvälineet ovat jääneet yrityksen työntekijöiden ja kansalaisten tavoin Talvivaaran suurten lupausten vangeiksi. Harva media ja toimittaja on perehtynyt mutkikkaaseen tapaukseen kunnolla kuten kirjoittajakaksikko.

Paljon yksityiskohtia ja eri osapuolten kannanottoja sisältävässä tietokirjassa jää vaivaamaan yksi asia.

Kun teosta olisi tiivistetty poistamalla turhia sisäisiä viittauksia, kirjasta olisi tullut vielä selkeämpi – ja ennen kaikkea vakuuttavampi.

Nyt jää tunne, että kirjoittajat haluavat kovasti vakuuttaa lukijalleen, kuinka tarkasti he ovat asioita selvittäneet.

Sinänsä sen ymmärtää. Talvivaaran tarinassa kaikki todistetut virheetkin on koetettu kääntää joko vääriksi tulkinnoiksi tai vain ohimeneviksi haasteiksi, jotka ovat voitettavissa. Riittää, kun vain tarpeeksi uskoo. Vai riittääkö?