Suomen tv-historian kaikkien aikojen parhaat viihdeohjelmat Ylelle kirjoittanut Pentti Järvinen aikoo aloittaa muistelmansa suoraan niiden toisesta osasta lauseella: ”Kaikki alkoi Helsingissä olympiakesänä 1953.” Kun ihmeteltiin, miksi tuollainen alku, hän vastasi: ”Koska sen jälkeen voi kirjoittaa ihan mitä tahansa.”
Luettuani lähes kuusisataa sivua ainutlaatuista henkilökuvaa ”Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän ihmeellinen elämä” tulin siihen tulokseen, että tohtori Timo J. Tuikan (syntynyt 1975) on täytynyt valmistua Järvisen mediapajasta.
Suomessa tuskin on julkaistu toista yhtä värikkäästi kirjoitettua poliittisen historian tutkielmaa.
Moni ei enää muista Kaarlo Hillilää, vaikka 40-luvun alussa jokainen lappilainen tiesi, että Etelä-Eurooppaa hallitsi Mussolini, Keski-Eurooppaa Hitler ja pohjoista Hillilän Kalle. Tämä Lapin presidentti ja Maalaisliiton kestovaikuttaja oli jo ennen 17. ikävuottaan ehtinyt sotia punaisia ja ryssiä vastaan kolmella rintamalla: Tampereella, Virossa ja Aunuksessa.
Poliittista historiaa voidaan kirjoittaa monin tavoin. Voidaan tutkia virallisia asiakirjoja ja tehdä päätelmiä niiden laatimiseen osallistuneiden aikomuksista. Voidaan tutkia menneiden yhteiskuntien rakenteita ja sosiaalisia oloja ja tehdä johtopäätöksiä niiden vaikutuksista päätöksiin. Tai tutkimus voidaan kohdistaa kunkin aikakauden johtaviin aatteisiin ja niiden välisiin taistoihin.
Jokainen lähestymistapa antaa oman lisänsä menneen todellisuuden ymmärtämiseen.
Tai sitten historiaa voidaan kirjoittaa poliittisen osallistumisen ja toiminnan näkökulmasta, mistä Tuikan tutkimus on hyvä esimerkki. Jos siis haluaa palauttaa mieliin, miksi AKS hajosi tai miksi IKL haluttiin kieltää, miten talvisota vaikutti Suomen poliittisiin oloihin, miten ja miksi Suomi niin halukkaasti hakeutui Saksan rinnalle, millaista osaa Itä-Karjalan miehityshallinto näytteli Urho Kekkosen poliittisella uralla tai miksi Saksa ei miehittänyt Lappia eikä Neuvostoliitto Suomea – kaikki tämä on palautettavissa mieliin tavalla, jonka jokainen suomalainen voi yhä helposti ymmärtää.
Tuikka ei kirjoita lähihistoriaa uusiksi. Tapahtumat ja konteksti ovat historian harrastajalle ennalta tuttuja, joskin monelta osin perinteinen kuva täydentyy ja saa uusia sävyjä.
Mutta kuvatessaan sitä, miten Suomi hävittyjen sotien jälkeen päätyi noudattamaan uutta ulkopolitiikkaa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Paasikiven-Kekkosen linjana, nuori tohtori pesee kaikki edeltäjänsä. Selostaessaan tuon politiikan ytimen Tuikka paljastaa kylmän sodan tarkimmin varjellun salaisuuden – sen, jonka jokainen Suomessa tiesi, mutta jota kenelläkään ei ollut oikeutta sanoa ääneen.
Voidakseen kuvata uuden ulkopolitiikan olemuksen, Tuikka käyttää kieltä, johon kansainvälisen politiikan tai poliittisen historian tutkimuksen sanasto ei kerta kaikkiaan taivu:
”Suomalaisessa ulkopolitiikassa vaikenevasta välttämättömyydestä tuli kansalaishyve. Suomalaisstatistien oli elintärkeää pysyä sovituissa repliikeissä sanatarkasti. Kekkonen vaali Neuvostoliiton rahoittamaa yhteisproduktiota ja jokaista kirjoittamaansa repliikkiä käsikirjoittaja-ohjaajan mustasukkaisuudella. Ajan myötä YYA-teatterista syntyi puskafarssia yli-innokkaiden kesäteatterinäyttelijöiden tulkitessa heille osoitettuja rooleja liian totisesti, mutta sitä eivät lehtikriitikot tohtineet sanoa.”
Kun näyttämö on katettu, Tuikka paljastaa kaikkien pyhimmän: ”Presidentti Kekkonen ei koskaan korosta luottavansa neuvostoliittolaisiin vaan painottaa, kuinka tärkeää oli, että Neuvostoliitto luottaa Suomeen.”
Ohimennen Tuikka korjaa myös yhden median historiaan liittyvän väärinkäsityksen. Sen mukaan Vietnamin sota oli ensimmäinen, joka tuli ihmisten olohuoneisiin. Näin ei ollut. Paljon sitä ennen oli Lapin sota, jota ruotsalaiset seurasivat olohuoneista, kun Tornionjoen toisella puolen Lappi paloi ja entiset aseveljet ammuskelivat toisiaan.