Kun minä synnyin, asuivat vanhempani pienellä paikkakunnalla ison maatilan pihapiirissä. Isäni oli innokas kalamies, ja vielä kaupunkiin muuttamisen jälkeenkin kävimme usein viemässä verkkoja talon rannasta. Kerran mennessämme verkkoja kokemaan seisoi talon pihassa poni. Hevoshullun pikkutytön mielessä kalareissut saivat aivan uuden merkityksen.
Puolanponi Limorus, Limppu, oli tyypillinen koni: vanttera ja harmaa. Selässä sillä oli tumma siima ja jaloissa tiikeriraidat. Luonteeltaan se oli laiskanpuoleinen ja välillä äksy. Moneen kertaan sain tuntea sen hampaat käsivarressani ja väistellä sen kavioita. Rakastin sitä koko sydämestäni.
Limppu oli päätynyt perheen poikien lemmikiksi, kun suuri ruokatehdas oli myynyt pois hevoset, joita sillä oli ollut työntekijöiden virkistyskäyttöä varten. Vuosia myöhemmin tapasin toisenkin näistä tehtaalta myydyistä hevosista mennessäni uuteen työpaikkaan toiselle paikkakunnalle.
Poikia poni ei jaksanut kauaa kiinnostaa, joten saimme serkkuni kanssa touhuta sen kimpussa mielin määrin. Pakotin vanhempani mökille joka viikonloppu, jotta pääsimme hoitamaan Limppua ja ratsastamaan sillä.
Ratsastuskokemuksemme oli peräisin ratsastuskoulun alkeiskurssilta. Opiskelimme asioita kirjoista ja harjoittelimme niitä Limpulla. Se osallistui puuhiimme kärsivällisesti, mutta kyllästyttyään karkasi tavallisesti pellolle.
Pulskasta ulkomuodostaan huolimatta Limppu oli hyvä hyppäämään. Värkkäsimme esteitä kaapinovista ja ämpäreistä. Joskus esteet olivat melko isoja, ja oli ihme, ettemme teloneet itseämme pahemmin.
Pidimme serkun kanssa kahden hengen ratsastuskilpailuja. Ratsastimme usein ilman satulaa, sillä satulavyö ei aina ylettynyt ruokaa rakastavan ruunan mahan ympäri. Hoitovälineet mahtuivat pieneen ämpäriin.
Limpun kanssa puuhaaminen oli ihanaa. Ratsastusinto oli kova, mutta yhtä mukavaa oli vain olla ponin kanssa, hoitaa sitä tai vaikka ottaa aurinkoa sen selässä maaten.
Limpulla oli myös muita ystäviä, joten se saattoi kesällä olla muutaman viikon lainassa jonkun muun hoivissa. Pettymys oli aina hirveä, jos poni oli poissa mennessämme mökille.
Erään lainareissun aikana Limppu sai kaviokuumeen, eikä hoidosta huolimatta parantunut. Viimeinen päiväkirjamerkintäni Limpusta on vuodelta 1983, ja luulen, että noihin aikoihin se täytyi lopettaa.
Nykyään tunnen ratsastuksen vaarat ja paheksun sitä, että lasten annettiin puuhata ponin kanssa niin vapaasti. Silti pikkutyttö sisälläni muistaa yhä, miten ihanaa oli laukata ruohikossa ilman satulaa tai samoilla metsissä Limpun hamutessa puiden oksia.
RIITTA KANGASMÄKI
Valkeakoski