Vuonna 1986 seisoin nojailemassa ruostuneeseen piikkilanka-aitaan ja seurasin ihaillen kahta suomenhevosvarsaa. En tiennyt, että tuosta tapahtumasta alkaisi elämänmittainen taival hevosten parissa.
Ensimmäinen oikea hevosystävä oli naapurin isännän talliin muuttanut lämminveritamma. Isäntä oli oikea vanhan kansan hevosmies, jonka mukana me hevostytöt pääsimme paikallisraveihin. Sinne ajettiin pienellä sinisellä Fiatilla, jonka bensakorkin paikalla oli mustavalkoinen työkinnas.
Hevoset ovat opettaneet minut kunnioittamaan luontoa ja elämää. Ne ovat opettaneet myös luopumista. Tallinvintillä on tullut itkettyä monet itkut, kun varsoja myytiin maailmalle tai auto tuli ja haki hevosen. Isäntä ei koskaan kertonut aikeistaan. Joskus vain tallille saapuessa karsina oli tyhjä.
Elämässäni on ollut vain kaksi hevosetonta vuotta. Sulhasen kanssa kotikin ostettiin sillä silmällä, että siinä piti ehdottomasti olla talli. Jättimäinen lämminveriruuna asettui taloksi jo ennen kuin talokaupat oli virallisesti tehty. Jalkavamma oli lopettanut hyväluontoisen ruunan raviuran lyhyeen.
Sanotaan, että hyvä hevonen osuu kohdalle vain kerran. Minulle se hevonen oli tuo ruuna. Sillä oli rajaton luottamus ihmisiin. Jopa paikallinen eläinlääkäri oli sen hyvä ystävä. Kengittäjääkin se katsoi joka kerta ihaillen, vaikka tämä oli vanha kiroileva mies.
Ruunalle ostettiin kaveriksi suomenhevostamma. Tamma oli meille tullessaan jo 20-vuotias. Lihava tamma asettui mutkattomasti taloksi ja ihastui uuteen tallikaveriinsa. Niistä tuli ruunan kanssa erottamattomat.
Vietin hevosten kanssa neljä onnellista yhteistä vuotta. Olin vuorotyössä ja vuosien saatossa hevosten pitäminen työn ohella kävi raskaaksi. Mielessä alkoi itää ajatus muuttamisesta kirkonkylälle. Pian talo pistettiinkin myyntiin ja ostajat löytyivät.
Koitti raskaan päätöksen aika. Hevosista oli pakko luopua. Pitkän harkinnan jälkeen tehtiin päätös, että hevoset saivat lähteä hevosten taivaaseen. En halunnut myydä niitä, koska en tiennyt millainen koti niitä olisi odottanut. Tamma oli jo vanha ja sydänvikainen.
Eräänä syyskuun aamuna eläinlääkäri kävi lopettamassa hevoset kesälaitumelle. Päivä oli harmaa, ja olen varma, että tuona aamuna ne tiesivät.
Sen päivän jälkeen päätin, etten halua koskaan enää kokea sellaista luopumisen tuskaa. Omia hevosia en aio enää hankkia, vaikka jo pelkän heinän tuoksu synnyttää ahdistavan ikävän.
Raveissa käyn silloin tällöin parantelemassa pahinta hevoskuumetta. Joka kerta raveissa mieltäni lämmittävät vakavailmeiset vanhat hevosmiehet. He tuovat mieleeni vanhan isännän ja tämä Fiatin.
Hevosista luopuminen saattoi päätökseen yhden vaiheen elämässäni. Sen jälkeen minusta tuli aikuinen.
MERJA K.
Nivala