Moni on viime vuosien aikana kysynyt, millaista YK:n ilmastopaneelin (IPCC) kulisseissa on. Onko siellä kenties dollarivirtoja, valetiedettä, manipulaatiota, intressejä, valtioiden kampituksia, vereviä kiistoja melonin selviytymismahdollisuuksista kuivina kausina? Vai mitä ihmettä siellä puuhataan?
Laitetaan alkuun varoitus: Me panelistit emme saa kertoa mitään virallista uutta ennen kuin raportti on julkaistu. Sen aika on ensi vuonna.
Jotain kuitenkin voi sanoa arjesta. Kokoonnumme (nyt virtuaalisesti) yleensä kahdesti vuodessa. Väliaikana työstetään luonnoksia siitä, mitä viimeisin tiede sanoo ilmastonmuutoksesta.
Jos siellä kotisohvilla jo nukahdettiin, en syyttele – tekstimassa, jota käymme läpi, on melkoinen. Tuhansia ja taas tuhansia ajatuksia ja tuloksia siitä, millainen kuva piirtyy aikamme kohtalonkysymyksistä. Lopulta vuosikymmenen tulokset pitää mahduttaa raportissa muutamaan lauseeseen.
IPCC-työ onkin tiivistämisen taidetta. Taustalla ”roihuavat” rajut käänteet – Australia, Siperia ja Amatsonia liekeissä, napapiirillä ennätyslämmintä. Eteläiset lajit matkalla pohjoiseen, syvemmälle ja kalottialueille. Planeetalla on monella tapaa uusjako käynnissä.
Ilmastopaneelityö on myös satoja kokouksia, pääministereitä, YK:n korkeita edustajia, kollegoita ja kovaa itsekritiikkiä, olemmeko saaneet oleellisen ymmärrettyä.
Ensi vuonna julkaistavan kuudennen seurantaraportin (joka ohjaa jäsenvaltioiden ajattelua ja tilannekuvaa ilmastonmuutoksesta) otsikot tulevat todennäköisesti toistamaan tuttua: Lämpenee, sulaa, menetämme, kadotamme, on kiire, kiire, kiire. Turtumus kouraisee syvältä. Skeptikot puolestaan voivat todeta, että ”mehän sanoimme” – siellä se eliitti taas rustaa sitä samaa.
Siinäpä se onkin, mihin voimavarat itsestäänselvyyksien, kuten päästörajoitusten ohella tulisi kohdistaa?
Olen ajatellut kotikyläni talvikalastusta istuessani satoja palavereja läpi. Ilmastopaneelissakin on todellisuusvaje; kaukana on arkielämä. Paikallisten kylien ja erityisryhmien, kuten romanien, saamelaisten ja nuorten todellisuuden saaminen kuuluviin maapallon valtaapitäville ja tilannekuvia laativille olisi tarvittava korjausliike. Poronainen, viljelijä, ammattikalastaja – ilmastopaneeli voisi käydä jatkossa suoraa vuoropuhelua ”maan ihmisten” kanssa.
Kuunnella, miltä muutos tuntuu, kun jäätä ei enää ole, porot kuolevat liikaan lumipeitteeseen tai kuivuus vie viimeisetkin sadot. Siinä ei tilasto eikä käppyrä auta.
Muutos voidaan vielä käsittää, käsitellä ja suuntaa korjata. Olisiko uuden yhteiskuntasopimuksen aika?
Tutkimusmatkalla -palstalla kirjoittava Tero Mustonen on kalastaja, dosentti ja yksi IPCC:n ilmastoraportin pääkirjoittajista.