Ostimme isäni kanssa vuoden 1952 Renault 4 cv:n vuonna 1956. Siinä oli 21 hevosvoiman moottori ja sillä oli ajettu 40 000 kilometriä.
Olin silloin parikymppinen ja se oli meidän toinen automme. Sitä ennen oli ollut vuoden 1938 Dodge. Oli siinä suuri ero kulutuksessa. Dodge söi noin 20 litraa bensaa ja litran öljyä sadalla kilometrillä. Rellu kulki kuudella litralla.
Sekin tuntui joskus paljolta. Kerran imppasimme naapurin Paavon kanssa heidän traktorin tankista neljä litraa bensaa turvataksemme yöllisen tyttöreissumme onnistumisen, kun bensa-asemat eivät olleet auki.
Renu oli kiva auto ajaa. Koska autossa ei ollut vesipumppua siitä puuttui lämmityslaite. Kynnyskoteloita pitkin piti tulla jalkatilaan lämmintä, mutta sitä ei kyllä huomannut. Filttiä lisättiin peitoksi pakkasten mukaan.
Talvella tuulilasia ei saanut pidettyä auki. Tenua käyttämällä sai tien hetkeksi näkyviin. Yhtenä talvena laitettiin sisäpuolelle tuplalasi, mutta se ei oikein tahtonut pysyä kiinni.
Tein autoon moottoriremontin talvella ulkona. Niku oli siinä apuna. Kiertokangen laakereille ei ollut irtoliuskoja vaan valettiin aihiot ammattikoululla ja koverrettiin ne puukolla sopiviksi.
Hankalaa oli, ettei takapyörät pysyneet kiinni. Vetoakselin väljät boorit niksuttivat sokkana käytetyn rautanaulan poikki, minkä jälkeen mutteri irtosi. Sitä ei aina edes heti huomannut.
Sen jälkeen kun painoi jarrua, jarrusylinteri tuli ulos ja yksipiirinen jarru lakkasi toimimasta.
Käsijarru autossa oli toimeton. Se kiristettiin toimivaksi vain katsastusta varten.
Pahin irtoaminen sattui Laitikkalassa Unnainmäessä, missä on vinkkeli ja suoraan talo edessä. Siitäkin selvittiin.
Iskinpä tällä Renulla vaimoni vuonna 1957. En tiedä ihastuiko hän ensiksi minuun vai autoon. Ainakin moottori kävi tasaisesti, kun se oli juuri remontoitu.
Usko Laine
Hauho