Suomeen kohdistuva vakoilu on muuttunut vuosien varrella − Supon tiedustelupomo kertoo, millaista vakoilu nykyään on

Tiedustelun ja vakoilun päätehtäviä ovat tiedonhankinta ja vaikuttaminen. Niiden erona on toiminnan laillisuus: tiedustelu on lähtökohtaisesti laillista toimintaa, vakoilussa taas rikotaan toimintamaan lakeja.

Tämä ero on vakoilusta puhuttaessa tärkeä tiedostaa, toteaa Suojelupoliisin vastatiedusteluyksikön päällikkö Pertti Haaksluoto.

Vakoojalla voidaan tarkoittaa sekä ulkovaltojen koulutettua tiedustelu-upseeria tai tiedusteluasiamiestä että myös tiedustelu-upseerin värväämää henkilöä eli agenttia.

Tiedonhankinnalla pyritään saamaan haltuun erityisesti sellaista tietoa, jonka saaminen julkisista lähteistä on vaikeaa. Sillä myös vahvistetaan saadun tiedon paikkansapitävyys.

Vaikuttamisen kautta pyritään suuntaamaan esimerkiksi poliittista tai taloudellista päätöksentekoa haluttuun suuntaan.

Vakoilua tehdään sekä Suomen maaperällä että rajojen yli vaikkapa kyberoperaatioina, mutta myös suomalaisiin henkilöihin ja organisaatioihin muiden maiden maaperällä.

Yksi vakoilun keskeisimmistä alalajeista on henkilötiedustelu, jossa kyse on tiedon hankinnasta ihmisiltä tai vaikuttamisesta ihmisen kautta.

Toinen keskeinen alalaji on kyberympäristössä tapahtuva operaatio eli tunkeutuminen verkon kautta joko laitteisiin tai tietojärjestelmiin. Kyberoperaatiot voivat kohdistua erilaisiin organisaatioihin, kuten yrityksiin tai julkishallinnon organisaatioihin, mutta myös esimerkiksi yksittäisen ihmisen mobiililaitteeseen tai sähköposteihin.

Kolmas perustapa tiedusteluun on avoimien lähteiden, kuten sosiaalisen median, hyödyntäminen.

Vakoilu kohdistuu erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisiin tahoihin ja henkilöihin eli esimerkiksi virkamiehet ovat tyypillinen kohde.

Haaksluoto huomauttaa, ettei oikeastaan ole olemassa sellaisia elämänaloja, jotka eivät milloinkaan voisi olla tiedustelun kohteena. Tämä johtuu siitä, että ulkovaltojen tiedustelutoiminta tarvitsee usein tukea toimintaansa.

Henkilötiedustelua tehdään perinteisesti niin, että tiedustelu-upseereita sijoitetaan maiden virallisiin edustustoihin, kuten esimerkiksi suurlähetystöihin.

Valtaosa vakoojista toimii diplomaatin peitetehtävässä. Tämä johtuu siitä, että diplomaatit nauttivat diplomaattisesta koskemattomuudesta. Diplomaattina yhteys eri tahoihin on myös usein helpompi saada kuin jossain muussa roolissa.

Diplomaattipeitteen lisäksi vakoojat saattavat käyttää myös vaikkapa ministeriön tai paikallishallinnon virkamiehen tai tutkijan valeidentiteettiä.

Tiedustelun ja vakoilun maailmassa näkyy selvästi myös muun yhteiskunnan teknistyminen.

”Kun 1990-luvun alussa internet otti ensimmäisiä askeleitaan, eikä sosiaalisesta mediasta ollut tietoakaan, tiedustelutoimijat joutuivat tekemään työtä pitkän kaavan mukaan eli hankkimaan kohdeorganisaatioista prittiasiakirjoja ja käymään kirjastossa”, Haaksluoto kuvailee.

Tulevaisuudessa kyberoperaatioiden osuuden vakoilusta ennustetaan kasvavan.

Henkilötiedustelukaan ei tule tulevaisuudessa katoamaan, sillä fyysisellä kontaktilla ihmisen tilanteesta pysyy perillä pelkkää tekniikan välityksellä hoituvaa kommunikointia paremmin.

Tilanne vertautuu etätyöhön.

”Jos esimies ei näe alaistaan pariin vuoteen kuin korkeintaan Skype- tai Teams-kuvana, jos sitäkään, kokonaiskuva henkilön tilanteesta on puutteellinen”, Haaksluoto sanoo.