Violetinpunertavaan kukkaloistoon puhjenneen syreenipensaan äärellä kannattaa valvoa auringon laskettua. Syreeninkukkien parfyymimäinen tuoksu vetää puoleensa suurikokoisia ja nopeita yöperhosia, kiitäjiä, joita Suomessa on tavattu 17 lajia.
Kiitäjillä on sukkulamainen ruumis ja vahvat siivet, joilla ne voivat lentää jopa yli 40 kilometrin tuntinopeutta. Kiitäjät eivät laskeudu kukille vaan pörräävät niiden edessä kuin kolibrit.
Viidestä kymmeneen senttiä pitkä imukärsä tavoittaa hyvin kukkien mesivarastot.
Syreeninkukkien mesi sopivine sokeripitoisuuksineen on kiitäjille mitä ihanteellisinta ravintoa. Laimeampi mesi ei tahdo riittää polttoaineeksi ja runsassokerisempi on liian tahmeaa imettävää. Kiitäjät kiertelevät jatkuvasti ympäri syreenipensasta, sillä pitkään paikallaan pysyvä yöperhonen on helppo saalis lepakoille, joiden ravintoon hyönteiset keskeisesti kuuluvat.
Useimmiten pihasyreenissä nähty kiitäjä on tuhkanharmaa mäntykiitäjä (Shinx pinastri) tai vaaleanpunaisen ja oliivinvihreän kirjava horsmakiitäjä (Deilephila elpenor). Etelä-Suomessa kukilta voi tavata myös mäntykiitäjän isoveljen syreenikiitäjän (Sphinx ligustri), joka on jopa kymmenen sentin kärkiväleineen Suomen suurin kotimainen perhoslaji. Horsmakiitäjän sukuisen pikkukiitäjän (Deilephila porcellus) erottaa pienestä koostaan ja kellertävämmästä väristään.
Todellinen suviyön mestarilentäjä on matarakiitäjä (Hyles gallii), joka on toisaalta vaikeimmin havainnoitava nopeutensa vuoksi.
Matarakiitäjä ei viivy kukalla pitkään, tuskin muutamia sekunteja, kun se jo syöksähtää seuraavaan. Matarakiitäjä saattaa joskus aktivoitua lentämään myös päivällä, jolloin sen värikästä lentotaituruutta pääsee ihailemaan vielä näyttävämmin.
Ison kiitäjäperhosen pörrätessä kukalla ja siipien sattuessa lehtiin kuuluu hurinaa ja pärinää, joka saa nuoren perhoskeräilijän sydämen pamppailemaan. Kiitäjän pyydystäminen vaatii vakaata haavikättä, sillä varomaton liike pelästyttää perhosen pakoon.
Kaikki kiitäjät eivät käy kukilla. Lehmus-, poppeli-, haapa- ja sinisilmäkiitäjällä ei ole kehittynyttä imutorvea, joten ne käyttävät lyhyen elämänsä lajikumppaninsa löytämiseen ja lisääntymiseen. Näitä kiitäjiä tavoittaa parhaiten sekavalo- ja elohopealampuilla tai tienvarsien mainosvaloilta.
Oleellisinta ei kuitenkaan ole lampun kirkkaus vaan ultraviolettisäteily, joka kiinnostaa kaikkia kiitäjiä.
TUOMO KOMULAINEN