Muutan tänään. Tavaroiden pakkaaminen ja lajittelu raastoivat hermoja. Pakastimen tyhjentäminen sen sijaan rauhoitti niitä.
Kahdelle pienelle hyllylle mahtuu yllättävän paljon ihania marjoja, soseita ja mehuja. Heräsin hieman myöhässä tosiasiaan, että ne on käytettävä ja pian. Aamu-, väli- ja iltapaloihin tuli oikein piristävää vaihtelua.
Mustikoista tein smoothieta, mansikat söin mannapuuron kanssa. Vadelmista tuli maukasta rahkaa. Raparpereista keitin kiisselin, nokkosista paistoin lettuja. Omenasoseen nautin luonnonjugurtin kanssa. Viinimarjamehu vei kurkkukivun.
Superruokakuuri piristi. En kuitenkaan edelleenkään päässyt Arktisten aromien suosittelemaan kahteen desilitraan marjoja päivässä. Onko se edes mahdollista?
Hieman hirvittää, että varasto on nyt tyhjä. Tunne on valheellinen.
Kuulun sukupolveen, joka noukkii mustikat vanhempiensa pohjattomasta arkkupakastimesta. Olen viime vuosina käynyt mustikassa keskimäärin kerran kesässä. Sienessä käynti jäi viime kesänä, sitä edellisenä kesänä sain pari kourallista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Säälittävää, sillä rakastan sieniruokia.
Kaunis kiitos kuuluu äidille ja isälle. Äiti tekee parasta mehua ja omenasosetta – ja reiluja määriä. Olen aina saanut häneltä itse poimittuja marjoja ja kuivattuja sieniä.
En ole ainoa näin hemmoteltu. Nuoret eivät poimi marjoja -virsi on tuttu – ja totta. Laiskuus, kyllä, heikko luonnontuntemus, ehkä. Kiire on tekosyy, viitseliäisyyden puute laiskuutta, pieni pakastin tosiasia.
Kaupasta en ole metsämarjoja enkä -sieniä ostanut. Jos se tulisi eteen, saattaisin lähteä metsään ryskämään. Sitä odotellessa laitan äidille tekstarin.