Pellervon taloustutkimuksen ekonomisti Signe Jauhiainen näytti MT:n taloustutkansa (MT 13.5.)
perusteella omaksuneen köyhiä syyllistävän otteen työllisyys-
ja sosiaalipolitiikkaan. Tämän Juhana Vartiaisen ja oikeistolaisten keskustelijoiden suosiman viisauden mukaan työttömät jättäytyvät laiskuuttaan sosiaaliturvaan varaan, eläen ”leppoisasti”.
Perusturvan taso on nykyisellään niin huono, että alimmilla etuuksilla (työmarkkinatuki, peruspäiväraha) ei jää vuokran ja laskujen jälkeen riittävästi rahaa edes ruokaan. Tämän voi käydä tarkistamassa maamme useista leipäjonoista.
Tämäkö on leppoisaa elämää? Tiedämmehän nimittäin, että pienituloisen keskimääräinen elinikäkin jää yli kymmenen vuotta suurituloista lyhyemmäksi.
Maassamme on tapahtunut laaja elinkeinorakenteen murros, joka on pyyhkäissyt mukanaan tuhansittain työpaikkoja. Siinä missä 1980-luvun lopulla lähes jokaisella oli mahdollisuus kelvolliseen työhön, nyt työttömien määrä on huomattavasti suurempi kuin avointen työpaikkojen tarjonta.
Niin sanottu työhaluttomuuskin johtuu nähdäkseni pitkälti näköalojen menetyksestä ja itsetunnon puutteesta, ei halusta viettää leppoista elämää.
Toki myös downshiftaus, eli työtaakan vähentäminen, on muodostunut jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi. Se on kuitenkin äärimmäisen harvinainen ilmiö – vilkaisu omaan tilinauhaan tekee useimmille meistä
selväksi, ettei varaa työajan lyhentämiseen omalla kohdalla ole.
Hyvinvointivaltion rahoituskriisi ei kuitenkaan ratkea sillä, että syyllistetään ja kuritetaan köyhiä. Todelliset ongelmat ovat muualla ja syrjäytyneet ovat niistä kärsineet ensimmäisinä.
Hyvinvointivaltion alasajo nakertaisi kansantalouden pohjaa entisestään ja sysäisi meidät sinne, mistä 1950-luvulla lähdimmekin: Euroopan
köyhäksi takamaaksi.
Aaron Kallinen
Helsinki