Pitkäaikainen kokoomusvaikuttaja Heikki A. Ollila Kangasalta kirjoitti viime viikolla blogissaan otsikolla ”Luteita leijonalipussa”. Nyt voi jo arvata, että hän käsitteli puolueensa nuoriso-osaston kohua herättänyttä tuoretta poliittista ohjelmaa. Ollila liittyi siihen kokoomuspoliitikkojen pitkään listaan, jotka puolueensa sivistysperinteiden hengessä ovat sanoutuneet irti nuortensa linjasta.
Jos ei ole nuorena radikaali, ei voi olla vanhana konservatiivi, mainosti jo Churchill aikanaan. Omia töräytyksiä muistellen yhdyn sir Winstonin kokemusperäiseen ajatukseen.
Kepunuorten ajatusvaihtoa seuranneena olen pannut merkille, että omat republikaaninsa ne on joillakin radikaalin Alkionkin perillisillä. Historian tuntemus ei useinkaan taida olla nuoren aloittelevan poliitikon parhaita puolia.
Mutta miksi nuorten ajatusmaailmaa hallitsevat libertaristiset, yksilön mahdollisuuksia korostavat talousajatukset, kehitysavun torjuminen tai jopa syntyperään liittyvä puoliavoin rasismi? Onko kysymys vain politiikan sinikäyrästä, aatteiden vuoronperään vaihtuvasta rekyylistä vai normaalista isäkapinasta modernein termein ja mediajulkisuuden saattelemana?
Kokoomus on ollut 2000-luvun alun menestynein puolue. Se on onnistunut kaikkein tehokkaimmin hyödyntämään suomalaisten irtaantumisen vakituisesta poliittisesta parisuhteesta. Kokoomus tekee intohimoista trenditutkimusta, haistelee mielipiteitä, houkuttaa ja kosii liikkuvia äänestäjiä. Kannanotot ovat ajankohtaisia, askelen edellä, vastuuta vailla.
Benin (Zyskowiczin) talli on houkutellut ja kouluttanut nuoria onnistujia. Kovinkaan moni missijuontaja ei ole jättänyt ehdokkuutta kokoomuksen riveissä hyödyntämättä. Kokoomuslaisuus on ollut menestyksen synonyymi.
Kokoomuslaista – ja muutakin porvarillista – politiikkaa on suosinut vasemmiston puute. Meillä on kyllä demaripuolue, mutta sen liukuminen ay-liikkeen pehmeäksi siiveksi on jättänyt markkinaliberalismin oven auki.
Kaiken piti olla hyvin, kunnes muuttuva ja häviävä työ järkytti perussuomalaisen populismin nousuun. Vaihtoehtojen puuttuessa nyt melskataan sillä, kuka on radikaalein oikeistolaisin.
Yksilöä nostamalla ja yhteisöä vähättelemällä viedään tila suurilta sukupolvikysymyksiltä. Kuka enää rohkenee nostaa maapallon lämpenemisen, miljardin ihmisen nälän, makean veden ehtymisen tai öljyn loppumisen asialistansa kärkeen? Minä tulee ennen meitä.
Vai onko todellakin niin, kuten Timo Soini arvioi, että suomalaisten suuri enemmistö on arvokonservatiiveja? Olemmeko tilaa saatuamme valmiita avoimesti flirttailemaan rasismilla tai vetämään persuedustaja James Hirvisaaren sanoin ”kikkarapäätä kuonoon”? Perussuomalaisista hurraata huudettiin kokoomusnuorille jo muun muassa Jussi Halla-ahon kiihotuspykälää koskevan lakialoitteen muodossa.
Ainakaan tutkimus ei tue tätä Soinin väitettä – eikä sitä tue kokoomuksen kovan ytimen reaktiokaan. Yli puolet suomalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakiakin. Sitä voi poliittisen retoriikan näkökulmasta pitää jopa hämmentävän radikaalina tuloksena.
Edellinen kokoomuspresidenttimme Paasikivi totesi valloittavaan tyyliinsä, että ”kyllä Suomen kansa on sitten saatanan tyhmää kansaa”.
Arvelen hänen olevan väärässä, ainakin adjektiivin suhteen. Tietämätöntä se voi olla mutta ei tyhmää.