Pian ne taas alkavat, liukkaat kelit. Viime syksynä matkalla töihin lensin oikein iloisesti ihan tuossa työpaikan edessä. Löin kyynärpääni ikävästi ja nahka meni ryttyyn kämmenestä, vaikka oli paksu turkishanska kädessä.
Onneksi – yli 50 ikävuodestani huolimatta – osteoporoosi ei ollut vielä päässyt syömään luitani, joten ranne ei murtunut. Fyysiset vammat olivat siis hyvin lievät, mutta henkiset sitäkin suuremmat.
Kömpiessäni ylös ja kerätessäni ajotielle levinneitä tavaroitani, ohitseni kulki useita oman ikäluokkani ihmisiä – työikäisiä, kiireisiä ja tehokkaita. Joku joutui jopa kiertämään maassa mönkivän tomumajani päästäkseen ohitseni. Yksikään ei kysynyt, sattuiko minuun pahasti tai tarvitsenko ehkä apua!
Sen lisäksi, että käteen sattui ja nolotti, minua satutti todella syvältä, että ketään ei kiinnostanut lainkaan, miten minun kävi komeassa ilmalennossani. Ihan pääsi itku.
Onneksi työpaikalla oli ihmisiä, joille sain purkaa pahaa oloani. Yksi työkaveri jopa halasi lohdutukseksi.
Sitten muistin, mitä eräs ystäväni sanoi: kun nainen täyttää 50, hänestä tulee näkymätön. En jaksa uskoa, että kysymys on pelkästään ulkonäön rapistumisesta. Kyse täytyy olla muustakin.
Onko niin, että tässä iässä ollaan niin päteviä, tehokkaita ja itseämme täynnä, että kaikki luulevat, että olemme suorastaan haavoittumattomia?
Vai kuvittelevatko jotkut, että tässä iässä tuollainen kaatuminen on niin noloa, että on parempi kävellä ohi kuin ei huomaisikaan?
Mainitsin myös yli 80-vuotiaalle äidilleni tapahtumasta. Hän kertoi, että hänellekin on käynyt samoin silloin joskus 50–60 vuoden iässä, mutta nyt oikeasti vanhana hänestä on taas tullut näkyvä. Hän kertoi, että hän oli joku aika sitten liukastunut raitiovaunukiskoille yrittäessään ehtiä raitiovaunuun, joka jo seisoi pysäkillä. Auttamaan oli rientänyt ryhmä laitapuolen kulkijoita, jotka sen lisäksi, että auttoivat äitini ylös, keräsivät myös hänen tavaransa ja vielä pitivät raitiovaunua odottamassa, että äitini ehti kiivetä kyytiin.
Rakkaat kanssakeski-ikäiset! Huomataan myös toisemme ja muistetaan, että jokainen tarvitsee toista ihmistä,
oli ikä, sukupuoli tai asema mikä tahansa. Ja vaikka vähän voi nolottaa, tuntuu silti hyvältä, kun joku välittää. Ei kai me kaikessa tehokkuudessamme olla toisiamme kohtaan huonompia kuin spurgut mummoille?