Hyvä kompromissi on sellainen, että kaikki luulevat voittaneensa. Suomalaislasten ja -nuorten kieltenopetus tuntuisi nyt vaativan hyvää kompromissia, sillä kaikki esitetyt uudistus-, lopetus-, muutos- ja säilytysehdotukset kun tuntuvat olevan perusteltuja, toiset paremmin kuin toiset.
Ehdotukseni on uusi oppiaine: naapurikielten opetus. Sen toteuttaminen vaatisi opettajilta ja oppilaitoksilta asennemuutosta. Se todentaisi ajatusta opintojen tarpeellisuudesta ”ei koulua vaan elämää varten.”
Riikinruotsia ja venäjää opetettaisiin eniten, viroa ja norjaa pienemmässä mittakaavassa. Opetus olisi samanaikaista eikä eri tunteihin pilkottua. Se keskittyisi kuulemalla oppimiseen, käytännön tilanteisiin, sanomalehtien ymmärtämiseen ja niin edelleen. Kielioppi saisi jäädä sivuraiteelle. Katsottaisiin elokuvia ja mahdollisuuksien mukaan tehtäisiin vierailuja.
Opetuskokonaisuuteen sisältyisi myös suomenruotsin ääntämyksen ja erilaisen sanaston esittely, saamen kielen (eri ryhmät) ja romanin kielen käyttö sosiaalisissa tilanteissa, samaten ainakin yleisimmät termit ja tervehdykset suurimmista maahanmuuttajakielistä. Viittomakielen perusteet olisi myös kiva edes näyttää.
Tällainen oppiaine kuulostaa raskaalta toteuttaa. Sitä se ei ole, jos tavoitteeksi hyväksytään naapurikieliin tutustuminen ja oman kiinnostuksen herättäminen, ei sujuva kielitaito. Tämä uusi oppiaine korvaisi pakkoruotsin, vaaditun pakkovenäjän sekä monet monikulttuuristamishankkeet.
Tämän lisäksi voisi vapaavalintaisesti opiskella mitä hyvänsä kieltä tai kahta tai vaikka kolmea, jos oma pää ja koulun resurssit sen sallivat. ”Pitkä kieli” olisi valittavissa myös naapurikielien joukosta.
Richard Järnefelt
rehtori
Kauniainen
Riikinruotsia ja venäjää
opetettaisiin eniten, viroa ja norjaa
pienemmässä
mittakaavassa.