Poliitikko on yhteiskuntamme parjatuimpia ammattilaisia. Merkillistä, että kansanedustajiksi taas pyrkii kymmenkertaisesti niin paljon ehdokkaita kuin taloon voidaan ottaa.
Ville Blåfield ja Reetta Räty kysyvät aiheellisesti kirjassaan, kuka hullu haluaa poliitikoksi. Moni kirjaan haastateltu nykyinen tai entinen poliitikko kysyy retorisesti samaa.
Tavan mukaan kirjasta on noussut julkisuuteen vähäinen sivuseikka. Eduskunnan kahden kauden jälkeen jättävä porilainen juristi Sampsa Kataja (kok.) toteaa, että siviilitöissä hän tienaisi paljon paremmin. Kataja leimattiin heti ahneeksi ja suuruudenhulluksi, vaikka hän kertoi yksinkertaisen totuuden.
Tekijät pohdiskelevat vuolassanaisesti, miten poliitikot kestävät, vaikka media kalvaa heitä yötä päivää. Vastausten löytäminen olisi vaatinut huomattavasti enemmän itsekriittisyyttä kuin heille on Sanomain toimittajakoulussa opetettu.
Jokainen julkisuuden neulankärkeen vähänkin joutunut toteaa varmasti ensimmäiseksi: ”Eihän tuo ole minä!” Osuvan repliikin esitti Elina Salo elokuvassa Komisario Palmun erehdys.
Julkisuus poimii aina henkilöstä yksityiskohdan, muokkaa sen mieleisekseen ja sitoo täysin asiaankuulumattomiin yhteyksiin. Media vain toimii niin, eikä se muuten voi toimikaan. Poliitikon osa on kärsiä, mieluusti äänekkäästi huutaen.
Yllättävän moni poliitikko on niin hullu, että rupeaa oikomaan ”väärinkäsityksiä”. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) oli visakalloisin. Silti vääriä tietoja hänestä toistetaan tässäkin kirjassa. Painetaan legenda eikä totuus, sanottiin toisessa elokuvassa.
PEKKA ALAROTU
Ville Blåfield ja Reetta Räty:
Kuka hullu haluaa poliitikoksi?
246 sivua. Teos.